Vaa­te­huo­nee­ni va­ras­to täyt­tyy lap­suu­den ta­va­rois­ta. Siel­tä löy­ty­vät Bar­biet ja mol­la­mai­jat, äi­din­kie­len ta­ri­na­vi­hot ja ma­ti­kan­kir­jat, lef­fa­li­put ja Lin­nan­mä­en ran­nek­keet. Kun en­si kuus­sa si­vii­li­sää­ty­ni muut­tuu, sa­maan asun­toon muut­ta­va puo­li­so­ni ei vält­tä­mät­tä ar­vos­ta näi­tä kaik­kia. On ai­ka teh­dä ti­laa uu­del­le. Tyh­jen­tää ai­na­kin yk­si hyl­ly jon­kun muun ta­va­roil­le.

Täs­tä en kui­ten­kaan sel­viä yk­sin. Tar­vit­sen jon­kun, joka sa­noo mi­nul­le: tuo­ta mek­koa et tar­vit­se enää, et ole käyt­tä­nyt sitä kym­me­neen vuo­teen. Tar­vit­sen jon­kun, jon­ka kans­sa ja­kaa luo­pu­mi­sen tus­ka. Jon­kun, jol­le ker­toa ta­va­ran ta­ri­na, en­nen kuin hei­tän sen me­ne­mään.

Laa­ti­koi­den lä­pi­käy­mi­nen voi he­rät­tää tun­tei­ta. Hul­vat­to­man haus­ko­ja muis­to­ja, tai eh­kä mie­leen voi tul­la ti­lan­tei­ta, jot­ka te­ke­vät ki­pe­ää. Kai­kes­ta ei kui­ten­kaan voi pi­tää kiin­ni lo­put­to­miin. Jos­kus ir­ti pääs­tä­mi­nen voi va­paut­taa, ja olo ke­ven­tyä.

En­tä mitä mei­dän sy­dä­mem­me va­ras­tot ovat täyn­nä? Ka­teut­ta ja kat­ke­ruut­ta vai lem­peyt­tä, kär­si­väl­li­syyt­tä ja it­se­hil­lin­tää? Mitä minä ajat­te­len ja pu­hun? Mitä tuon esil­le sy­dä­me­ni va­ras­tos­ta? Mi­ten minä olen täyt­tä­nyt hyl­ly­ni? On­ko mi­nun va­ras­tos­sa­ni rai­vat­ta­vaa? Hyl­ly­jä, jot­ka voi­si tyh­jen­tää, jot­ta jol­le­kin uu­del­le voi tul­la ti­laa?

Mat­teuk­sen evan­ke­liu­mis­sa Jee­sus muis­tut­taa: Mitä sy­dän on täyn­nä, sitä suu pu­huu. Se, mitä on si­säl­läm­me, nä­kyy usein ulos­päin. Vaik­ka mi­ten ha­lu­ai­sim­me pi­tää va­ras­tom­me pii­los­sa, kai­kes­sa ka­ruu­des­saan se on nä­ky­vil­lä. Ai­na­kin Ju­ma­lal­le, jol­le kaik­ki on avoin­ta ja pal­jas­ta. Ja usein myös lä­him­mil­lem­me.

Os­si Mäki-Rei­nin teks­ti ku­vaa osu­vas­ti hy­vyy­den va­ras­toa: Si­nus­sa asuu kau­neut­ta, jo­kai­nen voi näh­dä sen. Mut myös­kin sel­lais­ta laa­tua, jos­ta en­nen tien­nyt en. Se on ih­meel­lis­tä kau­neut­ta, se te­kee ko­din ta­los­ta. Se am­men­ne­taan tai­vaas­ta, kirk­kaim­mas­ta va­los­ta.

Mi­ten sy­dä­me­ni voi­si ol­la täyn­nä hy­vää? Mi­ten voi­sin aja­tel­la sitä, mikä on Fi­lip­pi­läis­kir­jeen sa­noin tot­ta, mikä on kun­ni­oi­tet­ta­vaa, mikä oi­ke­aa, puh­das­ta, ra­kas­tet­ta­vaa ja kau­nis­ta, hy­vää ja an­sait­see kii­tok­sen? Mi­ten voi­sin pu­hua hy­vää toi­sil­le ja it­sel­le­ni? Mi­ten sy­dä­me­ni voi­si ol­la niin täyn­nä ar­moa, et­tä va­ras­tos­ta riit­täi­si toi­sil­le ja it­sel­le­ni­kin?

Täs­tä­kään en tai­da sel­vi­tä yk­sin. Tä­män aa­mun ru­kouk­se­ni voi­si ol­la: Ju­ma­la, tee ti­laa sy­dä­mee­ni. An­na sen ol­la tä­nään täyn­nä sitä hy­vää, jota sinä ha­lu­at an­taa.

Han­ne­le Kärk­käi­nen

Seu­ra­kun­ta­pas­to­ri, Jout­san seu­ra­kun­ta