Ny­ky­päi­vän maa­il­ma on vaa­ti­va. So­si­aa­li­nen me­dia, työ­e­lä­mä ja usein me it­se­kin ase­tam­me it­sel­lem­me ja toi­sil­lem­me ri­mo­ja, joi­ta on lä­hes mah­do­ton­ta ylit­tää vir­heet­tö­mäs­ti. Kun joku ereh­tyy, tuo­mio on usein no­pe­as­ti val­mis.

Van­han vit­sin mu­kaan ”Suo­men kesä on ly­hyt mut­ta vä­hä­lu­mi­nen.” Tä­hän men­nes­sä säät ovat ol­leet var­sin kau­nii­ta, mut­ta sii­tä huo­li­mat­ta kesä voi tun­tua vie­räh­tä­vän no­pe­as­ti ja on sik­si juh­lis­ta­mi­sen ar­voi­nen.

”Ei ole mi­tään suu­rem­paa ta­paa osoit­taa, et­tä luot­taa, kuin le­pää­mi­nen. Lepo on suu­rin us­kon­tun­nus­tus. Kun kii­reen kult­tuu­ri käs­kee yrit­tä­mään pi­dem­mäl­le ja kor­ke­am­mal­le, on ra­di­kaa­lia va­li­ta luot­ta­mus ja lepo.

Ast­rid Lindg­re­nin kir­jas­sa ”Kal­le, mes­ta­riet­si­vä” Kal­le Blomq­vist ma­koi­lee pää­ry­nä­puun al­la ja miet­tii ke­sä­lo­man ole­van kaik­kien ai­ko­jen pa­ras kek­sin­tö.

Ke­säs­sä on jo­ta­kin ar­mol­lis­ta. Pit­kän tal­ven jäl­keen valo li­sään­tyy, maa vi­her­tyy ja lin­nut täyt­tä­vät aa­mun lau­lul­laan.

Pian vie­täm­me hel­lun­tai­ta, Py­hän Hen­gen juh­laa. Kir­kol­li­nen ke­vät on pe­las­tus­his­to­ri­al­li­nen mat­ka Kris­tuk­sen ylös­nou­se­muk­ses­ta Hä­nen tai­vaa­see­nas­tu­mi­seen­sa ja lo­pul­ta Py­hän Hen­gen las­keu­tu­mi­seen.

Kun olin pik­ku­kou­lu­lai­nen, sain kum­meil­ta juh­la­päi­vä­nä kor­tin. Kor­tis­sa ker­rot­tiin, et­tä he ei­vät ol­leet eh­ti­neet kaup­paan os­ta­maan lah­jaa, mut­ta pa­lai­si­vat asi­aan. Pi­din sitä lu­pauk­se­na.

Hil­jen­ty­mi­nen on va­li­tet­ta­van unoh­tu­nut tai­to, jota vä­lil­lä pi­tää ai­van ope­tel­la. Min­ne sinä me­net kii­reit­te­si ja ar­ke­si kes­kel­tä, kun ha­lu­at hil­jen­tyä? Olem­me ih­mi­si­nä täs­sä suh­tees­sa hy­vin eri­lai­sia; joku voi mis­sä vaan kes­kit­tää aja­tuk­sen­sa hil­jen­ty­mään oman pään­sä si­säl­lä. Toi­nen tar­vit­see pai­kan, jos­sa ei tule häi­ri­tyk­si ja mis­sä voi tun­tea ole­van­sa tur­vas­sa. Hil­jai­suu­des­sa voi syn­tyä ko­ke­mus, et­tä en ole­kaan täs­sä yk­sin; on syn­ty­nyt yh­teys, jota kut­su­taan ru­kouk­sek­si.

Ar­ki voi hel­pos­ti ka­ven­taa nä­kö­kul­maa. Päi­vät täyt­ty­vät vel­vol­li­suuk­sis­ta, uu­ti­sis­ta ja aja­tuk­sis­ta, jot­ka pi­tä­vät kat­seen tiu­kas­ti täs­sä het­kes­sä – usein sii­nä, mikä on kes­ken tai huo­nos­ti.

Vir­si 104 päät­tyy sä­kei­siin ”Ikä­vöit­sen pääs­tä tääl­tä ko­ti­maa­han ikui­seen”. En kui­ten­kaan koe, et­tä koti-ikä­vä Ju­ma­lan val­ta­kun­taan oli­si malt­ta­ma­ton­ta kuo­le­man odo­tus­ta.

Myö­tä­tun­to on suo­men kie­leen tul­lut kau­nis il­maus ih­mi­sen ky­vys­tä ym­mär­tää ja tun­tea toi­sen ih­mi­sen ko­ke­mus­ta. Se edel­lyt­tää tai­toa aset­tua toi­sen ti­lan­tee­seen ja aa­vis­tel­la toi­sen ko­ke­mus­ta.

Her­ra on us­ko­nut meil­le eri­lai­sia lah­jo­ja. Kuka osaa pu­hua niin, et­tä se on hyö­dyk­si muil­le, joku pal­ve­lee ruu­an­lait­to­lah­jal­la. Jol­le­kin on us­kot­tu lah­ja teh­dä kä­si­töi­tä.

Pää­si­äi­nen on ker­to­mus het­kes­tä, jol­loin kai­ken luul­tiin ole­van ohi. Suru, me­ne­tys ja pet­ty­mys täyt­ti­vät Jee­suk­sen seu­raa­jien mie­len, kun he kul­ki­vat aa­mun hil­jai­suu­des­sa hau­dal­le. Tu­le­vai­suus näyt­ti sul­je­tul­ta kuin ki­ven taak­se lu­kit­tu hau­ta.

Vii­me pää­si­äi­se­nä moni saat­toi toi­voa, et­tä vuo­den ku­lut­tua Uk­rai­nas­sa ja muu­al­la so­dan kes­kel­lä val­lit­si­si jo rau­ha. Niin ei ole käy­nyt. Sota jat­kuu Uk­rai­nas­sa, ja uu­sia le­vot­to­muuk­sia on syt­ty­nyt eri puo­lil­la maa­il­maa.

Ke­vään mer­kit luon­nos­sa li­sään­ty­vät päi­vä päi­väl­tä. Pa­jun­kis­sat tut­tuun ta­paan en­sim­mäis­ten uu­den elä­män ver­so­jen jou­kos­sa. Iloa tuo­va ke­vään merk­ki ovat myös en­si py­hä­nä, pal­mu­sun­nun­tai­na, liik­keel­lä ole­vat vir­po­jat.