Vie­tim­me taan­noin elo­kuis­ta il­taa Kolk­ka­poh­jas­sa Lei­von­mä­el­lä. Il­lan lo­puk­si oli har­taus, jon­ka ru­kou­so­saan val­mis­tau­dut­tiin omal­la hil­jen­ty­mi­sel­lä.

Pa­laan­pa vie­lä ke­sän rip­pi­lei­rei­hin. En­sim­mäi­sen päi­vän aloi­tim­me käy­den läpi lei­rin pe­li­sään­tö­jä sekä nuor­ten it­sen­sä laa­ti­mia ta­voit­tei­ta lei­ri­viik­koa koh­taan.

Jee­sus pa­ran­taa joko yli­luon­nol­li­ses­ti tai luon­nol­li­ses­ti, luon­non­jär­jes­tel­män kaut­ta. Jee­suk­sen yli­luon­nol­li­ses­ta pa­ran­ta­mis­toi­min­nas­ta on Uu­des­sa tes­ta­men­tis­sa mo­nia ker­to­muk­sia.

Jo ihan pien­tä vau­vaa nau­rat­taa, kun ku­tit­taa na­vas­ta. Napa nau­rat­taa jos­tain syys­tä myös mei­tä vä­hän van­hem­pi­a­kin.

Kat­se­len mö­kin kuis­til­ta huo­les­tu­nee­na mus­ti­kan ja puo­lu­kan var­pu­jen lii­keh­din­tää. Il­ma on tyy­ni, mut­ta kui­ten­kin jos­sain var­vi­kon kät­kös­sä näyt­täi­si ole­van me­neil­lään ou­to tem­mel­lys. Het­ken ku­lut­tua syy sel­vi­ää: sor­sa-äi­ti on tuo­nut seit­se­män hen­ki­sen poi­ku­een­sa vä­li­pa­lal­le mus­tik­ka-apa­jil­le­ni. Sa­mal­la sel­vi­ää syy pit­kin viik­koa lai­tu­ril­ta löy­ty­nei­siin si­ni­siin jä­tök­siin. Ym­mär­rän, et­tä et­sik­ko­ai­ka­ni mus­ti­koit­ten suh­teen on käy­mäs­sä vä­hiin; on yh­des­tois­ta het­ki täyt­tää omaa pa­kas­tin­ta.

En­si sun­nun­tain ai­he on Us­kol­li­suus Ju­ma­lan lah­jo­jen hoi­ta­mi­ses­sa. Ai­he voi ol­la luo­taan työn­tä­vä. Joku voi aja­tel­la, ei kos­ke mi­nua... en ole niin ”us­ko­vai­nen”. Joku toi­nen tuu­maa: ei Ju­ma­la ole mi­nul­le mi­tään lah­jo­ja an­ta­nut.

Luok­ka­ka­ve­ri­ni Mik­ke­lin ly­se­os­ta yli 60 vuo­den ta­kaa kir­joit­ti meil­le vie­lä elos­sa ole­vil­le muun mu­as­sa seu­raa­vaa: “Kiin­nos­tuk­se­ni koh­teet ovat pal­jol­ti sa­mat kuin en­nen­kin, etu­pääs­sä ky­sy­mys “mitä tämä kaik­ki on”. Us­kon­nois­sa näen sen pul­man, et­tä vaik­ka ne si­säl­täi­si­vät­kin vas­tauk­sen, vas­taus on kie­dot­tu niin pak­suun ver­taus­ku­val­li­suu­den kuo­reen, et­tä sii­hen on vai­kea pääs­tä kä­sik­si”.

Kir­kas­tus­sun­nun­tai on ke­säi­sis­tä ke­säi­sin py­hä­päi­vä. Sil­lä ei ole yh­teis­kun­nal­lis­ta jul­ki­suu­sar­voa ku­ten ju­han­nuk­sel­la, mut­ta se avaa jon­kin nä­kö­kul­man ka­to­a­vai­sen suh­tees­ta ka­to­a­mat­to­maan.

Jee­sus opet­taa hy­vin tun­ne­tus­sa rak­kau­den kak­sois­käs­kys­sä: "'Ra­kas­ta Her­raa, si­nun Ju­ma­laa­si, kai­kes­ta sy­dä­mes­tä­si ja kai­kes­ta sie­lus­ta­si ja kai­kes­ta mie­les­tä­si 'Tämä on suu­rin ja en­sim­mäi­nen käs­ky. Toi­nen, tä­män ver­tai­nen, on: 'Ra­kas­ta lä­him­mäis­tä­si niin kuin it­se­ä­si'. Näis­sä kah­des­sa käs­kys­sä riip­puu kaik­ki laki ja pro­fee­tat." (Matt.22:37-40).

Ra­kas Isä, mi­ten minä nyt niin vää­rin en­sin luin oh­jee­si..? Mut­ta ei­kös mei­dän tule kas­vat­taa ja opet­taa toi­si­am­me Si­nun oh­jeit­te­si mu­kaan?

Vii­me sun­nun­tain vie­tim­me nel­jät­tä hel­lun­tain jäl­keis­tä sun­nun­tai­ta. Or­to­dok­si­sen kir­kon evan­ke­liu­mi­jak­sos­sa kuu­lim­me sa­dan­pää­mie­hes­tä, roo­ma­lai­ses­ta up­see­ris­ta, joka anoi Kris­tuk­sel­ta apua kuo­le­val­le pal­ve­li­jal­leen. Juu­ta­lai­sil­le tämä roo­ma­lai­nen so­ti­las edus­ti val­loit­ta­jien sor­to­val­taa. Meil­le hän an­taa esi­mer­kin nöy­ryy­des­tä ja luot­ta­muk­sen Ju­ma­laan.

En­sim­mäi­sen har­taus­kir­joi­tuk­sen kir­joit­ta­mi­nen he­rät­ti yl­lät­tä­vän mo­nen­lai­sia tun­tei­ta. Het­ken poh­din, olen­ko oi­kea ih­mi­nen kir­joit­ta­maan – seu­ra­kun­ta­sih­tee­ri il­man te­o­lo­gis­ta kou­lu­tus­ta? Lo­pul­ta to­te­sin, et­tä jo­kai­sen mei­dän mat­ka ja tapa aja­tel­la on yh­tä tär­keä, myös mi­nun.

Syn­ty­mä on ih­meel­li­nen asia. Syn­ty­mä äi­tim­me koh­dus­ta ei jää ai­no­ak­si syn­ty­mäk­sem­me. En­sim­mäi­sen kol­men ikä­vuo­den ai­ka­na lap­ses­ta kas­vaa tah­to­va, tun­te­va ja ko­ke­va per­soo­nal­li­suus.

Ke­vään ja ke­sän tait­tees­sa vie­te­tään kah­ta py­hää, jois­sa ol­laan suur­ten mys­tee­rien ää­rel­lä. Hel­lun­tai ker­too, mi­ten ju­ma­luu­den kol­mas per­soo­na vai­kut­taa. Py­hän Kol­mi­nai­suu­den päi­vä vie puo­les­taan kris­ti­no­pin sy­vään pää­tyyn opet­ta­es­saan, et­tä yk­si on kol­me ja kol­me on yk­si. Vuo­si­sa­to­jen ajan niin kir­kon op­pi­neet kuin mo­net meis­tä ta­val­li­sis­ta tal­laa­jis­ta olem­me ko­et­ta­neet ym­mär­tää ja in­hi­mil­li­sin kie­li­ku­vin se­lit­tää Kol­mi­nai­suu­den sa­lai­suut­ta.

Kun pap­pi tu­lee ta­loon esi­mer­kik­si ta­paa­maan merk­ki­päi­vään­sä viet­tä­vää tai omais­taan su­re­vaa, moni saat­taa odot­taa, et­tä hän toi­vot­taa siu­naus­ta koh­taa­mal­leen tai koh­taa­mil­leen ih­mi­sil­le. Vai odot­taa­ko­han? Toi­vot­ta­vas­ti odot­taa ja toi­vot­ta­vas­ti pap­pi roh­ke­nee toi­vot­taa siu­naus­ta, ei vain ta­van vuok­si vaan ihan to­sis­saan.