Mitä on arkilähimmäisyys? Joutsalainen Eeva Niiranen kertoo miettineensä jo monta vuotta tätä ensipuraisulla laajalta tuntuvaa kysymystä.
– Olen tätä pohtinut jo koronasta alkaen, koska silloin ryöpsähti ihmisten yksinäisyys ja ahdistus valloilleen.
Tätä kysymystä olivat taannoin saman pöydän ääressä miettimässä Niirasen lisäksi Erja Hölttä, Nina Siitari ja Eira Koskiniemi.
Koronaepidemian aikana Niiranen sanoo ajatelleensa, että varttuneempia ihmisiä varten pitäisi olla armeijan verran auttajia, eikä sekään riittäisi. Virallinen apu, kuten kotihoito ja vastaavat, ei kovin pitkää hetkeä pysty olemaan kenenkään luona, sillä kiire painaa päälle lähteä jo seuraavan asiakkaan luo.
– Silloin ajattelin, että vähän pitäisi pölläyttää Joutsaa, että hei teillä on naapureitakin, ei varmasti olisi iso vaiva, jos hymyillään ja päivää sanotaan. Ja sopisi siitä, että katsotaan postilaatikkoon, onko postit haettu, ja jos ei ole, niin tarkistetaan että kaikki on kunnossa.
Ihmiset asuvat kerrostaloissa ja taloyhtiöissä kuitenkin niin tiiviisti, ettei kohtaamisia rapuissa ja pihoilla voi välttää. Siitä huolimatta on havaittu, etteivät kaikki edes tervehdi toisiaan, saatikka sitten antautuisivat keskustelemaan. Ja he ovat usein niitä kaikista yksinäisimpiä.
Kaikkien neljän mukaan arkilähimmäisyys on sellaisen yksinäisyyden huomaamista, jonka kohtaa aivan arkisissa tilanteissa, ja siihen vastaamista.
Entä jos pohtii, uskallanko, vai peräti sitä, että loukkaantuukohan tuo, jos häneltä kysytään avun tarvitsemisesta. Diakoni Nina Siitari kysyy, onko suomalaisilla korostunut yksityisyyden kunnioituksen asenne?
– Jos tulee tilaisuus auttaa, niin ajattelemmeko sen olevan tuppaantumista? Näissä tilanteissa hymy on usein hyvä aloitus, sekin on paljon, että saa tuntemattomalta hymyn ja se lämmittää itseäsikin, tietää Siitari jo työnsäkin kautta.
Hän nimittäin näkee työssään niin yksinäisyyttä kuin arkilähimmäisyyttäkin. Arkilähimmäisyys on sitä, että käy vaikka luomassa lumet ja kantaa puita sisään.
– Kaikki haluavat kuitenkin asua pitkään omassa kodissaan, ja naapuriapu sen monilla mahdollistaa, virallinen apu kuten kotihoito ei siihen useinkaan riitä. Monien onnellisuustutkimusten mukaan muiden auttaminen lisää omassa elämässä onnellisuutta.
Halu olla arkilähimmäinen on olemassa omassa persoonassa sisäänrakennettuna ominaisuutena, ja se haastaa toimimaan tilanteen niin vaatiessa. Joskus kuitenkin täytyy kerätä rohkeutta, miten voisi uskaltautua mennä kynnyksen yli. Tämä koskee niin auttajaa kuin avuntarvitsijaakin.
Erja Hölttä muistuttaa tähän, että kunhan lähimmän piirin arjen tarpeet huomaa, niin sekin on jo paljon ihmiselle, joka on työelämässä.
– Sitten auttamispiiriä voi laajentaa, kun oma elämäntilanne sen mahdollistaa, toteaa Hölttä.
Niiranen haastaa kaikki, mutta eritoten taloyhtiöissä asuvat pohtimaan, onko taloissa sellaisia ihmisiä, jotka näyttävät yksinäisiltä, tai tarvitsevat apua.
Niiranen kertoo omasta kokemuksestaan, missä hän oli ottanut kantaakseen liikaa kauppaostoksia, ja matkakin oli pitkä. Lyhyin kantomatkoin välillä leväten Niiranen aikoi kuitenkin selvitä urakastaan. Takaa tullut mies kuitenkin kohteliaasti halusi auttaa kantamusten viemisessä liki kilometrin päähän.
– Silloin minä aloin miettiä, että huomaammeko me yleensä tällaisia asioita? Siinä ihmisessä oli se arkilähimmäisyyden voimavara, muistelee Niiranen.
Samalla voidaan kysyä, että kuinka moni käveli avuntarvitsijan ohi? Ja mistä se mahtoi johtua.
Eira Koskiniemi tietää, että on usein helppo mennä auttamaan sellaista henkilöä, jonka tietää olevan yksin ja on ehkä puolituttu.
– Silloin on mutkattomampi mennä kysymään, että tartteetko apua tai haluatko jotain kaupasta. Ensikontaktit voi solmia vaikka puhumalla arkisista asioista kuten säästä. Liukkaalla kelillä voi esimerkiksi johdattaa keskustelun siihen, miten rollaattori kulkee jäisellä kadulla, siitä pääsee vähän alkuun.
Niirasen mukaan pääasia on antaa sellainen tunne sille toiselle osapuolelle, että hän on olemassa ja että minun puoleeni voi kääntyä. Ja eihän kukaan voi tietää, että tarvitsee apua ja on yksinäinen, jos ei anna muille ihmisille mahdollisuutta auttaa itseään.
– Sanokaa rohkeasti päivää ja hymyilkää, puolin ja toisin, kokeilkaa mikä on reaktio. Siitä alkaa verkostoituminen, nyt ihminen tunnetaan, seuraavalla kerralla kaikki on helpompaa. Ihminen, joka on yksin, tunteekin äkkiä kuuluvansa johonkin porukkaan
– Siitä tulee niin hyvä mieli, kun on pystynyt auttamaan jotakuta ja tekemään jonkun hyvän teon, lisää Koskiniemi.
Siitari toteaa tähän, että tuossa vaiheessa ihminen on nähty yhteisössä, hän tulee ikään kuin näkyväksi osaksi.
– Moni yksinäinen kokee, ettei ole olemassakaan, kun kukaan ei ole kiinnostunut hänen asioistaan, osoittaa Siitari.
Tämä haastattelu kannatti tehdä, jos yksikin sen lukenut rohkaistuu auttamaan lähimmistään ja etsimään itsestään sen arkilähimmäisen.
Janne Airaksinen
Kuvassa vasemmalta Erja Hölttä, Nina Siitari, Eira Koskiniemi ja Eeva Niiranen.
Loading ...
