Joutsalainen Vesa Koivisto täytti 12.3. 100 vuotta. Vartiamäen Koiviston tilalta lähtöisin oleva sotaveteraani on ehtinyt kokea pitkän elämänsä aikana niin Suomen kohtalonvuodet rintamalla, sodan jälkeisen jälleenrakentamisen ja oman huikean työuran.
Syntymäpäivänä Vesa ja Maija Koiviston kotona kävi runsaasti onnittelijoita, 50–60 henkeä. Maija-puoliso naurahtaakin, että maljakoita tarvitsi runsaasti lisää kuin mitä taloudesta löytyi, jotta kaikki onnittelukukat saatiin esille.
Alkuviikon haastattelutilanteessa toisella puolella pöytää istuu hymyileväinen ja pirteä, 100 vuotta täyttänyt herra, joka vastaa terävästi kysymyksiin muistaen valtavasti yksityiskohtia elämänsä varrelta. Vieressä istuu yhtä iloinen ja pirteä Maija-puoliso, ja pitkään yhdessä olleiden pariskuntien tapaan kumpikin täydentää toisiaan.
Satavuotiailta tavataan kysyä pitkän elämän salaisuutta. Vesa Koivisto kiittää siitä hyvää terveyttään ja työntekoa, puoliso Maija puolestaan lisää tähän Vesan hyvät unenlahjat ja geeneissä olevat perintötekijät, sillä suvussa on pitkälti yli 90-vuotiaiksi eläneitä.
Koivisto seuraa tv-uutisten välityksellä tarkoin mitä maailmalla tapahtuu. Ukrainan sodan kärsimykset ja taistelut välittyvät sotaveteraanille siten selkeästi, ja omat sotakokemukset tulevat aina välillä mieleen uutisia seuratessa. Mitään painajaisia siitä ei kuitenkaan seuraa, kuten ei tullut silloinkaan, kun sodan loppumisesta oli vain vähän aikaa.
Sotatilanne huolettaa kumpaakin.
– Onhan siihen muutosta tullut sodankäyntiin sitten sen ajan, kun minä olin linjassa. Etenkin ne pitkän matkan ammukset ovat kehittyneitä. Naisten ja lasten kärsimykset Ukrainassa surettavat kovasti meitä molempia.
Nyky-yhteiskunnasta Vesalla on pelkkää hyvää sanottavana.
– Meistä pidetään tosi hyvää huolta. Minulle tuodaan lämmin ruoka joka päivä ja siivooja käy kaksi kertaa kuussa. Kotiin olen myös saanut paljon apuvälineitä arkea helpottamaan.
NATO:n liittymisestä sotaveteraanilla on hyvin selkeä kanta.
– Minähän olen kovasti menossa. Ei venäläinen ole koskaan NATO-maihin hyökännyt. Johan meillä sitten on turvallisempaa, vaikka on meillä pitkä se Venäjän raja. Mutta se toinen osapuoli nyt [liittoutumisen jälkeen] varmasti alkaa ajattelemaan, että kannattaisiko sittenkään yrittää tehdä sellaista kuin mitä se nyt tekee [Ukrainassa].
– Taloudellisesti jokainen nyt vähän kärsii. Ylimääräisiä menoja tulee, mutta meidän kansan on se maksettava, niin se vain on, toteaa Koivisto.
Ukrainan sodan myötä viimeistään nykypolvelle on kirkastunut sotaveteraaniemme tekemien uhrausten arvo. Venäläisten raaka sodankäyntitapa kohdistuu myös siviileihin, ja kaikelta tältä veteraanit pelastivat Suomen kansan.
Ilmaiseksi se ei tullut. Koiviston rinnalta kaatui aseveljiä, ja hän itse haavoittui pahasti käteen. Koivisto kertoo joutuneensa 1944 perääntymisvaiheessa moniin tilanteisiin, joista selviytyminen elossa tai edes ehjänä tuntui ihmeelliseltä. Ihminen kuitenkin venyy mitä uskomattomalla tavalla tiukoissa paikoissa.
Leivonmäen Vartiamäestä kotoisin olevan Koivisto vannoi sotilasvalansa ollessaan vielä 18-vuotias. Etulinjaan hän meni 18.2. JR 48:n täydennykseksi konekiväärimieheksi.
21-vuotiaana Koivisto osallistui kesän 1944 Kannaksen torjuntataisteluihin Kuuterselässä, Talissa ja Ala-Noskualla. Hän muistaa yhä hyvin millaiselta tuntuu, kun vihollinen syytää ympäristöön tykistötulta.
– Tykistökeskitykset oli niitä raakempia kokemuksia. Olen ollut monta kertaa tykistötulen keskellä. Kranaatteja tuli usein niin paljon, ettei pystynyt erottamaan yksittäisen ammuksen räjähtämistä.
Keskityksiin ei koskaan voi tietenkään varsinaisesti tottua, mutta jollain tavoin turtua kylläkin.
– Oma pelkonsa siinä tietysti oli, että tuleeko se täysosuma vai ei. Mutta kun silloin oli väsynyt vuorokausien valvomisesta, niin olo oli usein sellainen apaattinen ja turta, sanoo Koivisto.
Kuolema oli aina läsnä. Vetäytymisvaiheen aikana esimerkiksi Koiviston ryhmänjohtaja sai tykistökeskityksessä yhdestä kranaatista sirpaleen päänsä ja kypäränsä läpi, toisen sirpaleen polveensa kolmannen lävistäessä konepistoolin puisen perän.
Jossain päin Suomea vaikuttaa Pynnösen sukuhaara, joka saa kiittää jatkumisestaan Koivistoa. Hän pelasti pahassa paikassa erään haavoittuneen Timo Pynnösen kantamalla tämän turvaan pitkän matkaa.
Tähän johtanut tilanne oli sekava. Omat joukot olivat perääntymässä jossain Kuuterselän alueella ja tiedossa oli, että vihollinen oli sivustoilla. Eräs majuri käski Koiviston ja muutaman miehen vastahyökkäykseen, lähtien kuitenkin itse päinvastaiseen suuntaan. Tämä hetki on muuten toinen kerta, kun Koivisto koki sodassa tulleensa hylätyksi.
Neljän–viiden sotilaan ”vastaiskujoukko” totesi jonkin ajan jälkeen tehtävän mahdottomaksi lähtien myös itse perääntymään. He tulivat joukkosidontapaikalle (JSP), joka oli täynnä haavoittuneita ja kuolevia.
– Pynnösen Timo makasi siellä paareilla jalkaan haavoittuneena ja pyysi surkealla äänellä moneen kertaan että auta, auta. Menin siihen viereen ja mietin, että mitä tässä oikein pystyy tekemään, mutta sanoin sitten, että no yritetään, kertoo Koivisto.
Hän kertoo olleensa siihen aikaan hyvässä kunnossa. Kuntoa tarvittiinkin, kun kainalossa kannetaan 70–80-kiloista aikuista miestä. Kantomatka ei ollut vallan lyhyt ja mottiin jääminen uhkasi joka hetki.
– Laguksen [panssarijoukkoja] autoon minä hänet sitten sain. Näinkin hänet sodan jälkeen. Näytti polveaan, että kyllä se vielä kuntoon saatiin, hymyilee Koivisto.
Vesa Koivisto haavoittui tykistötulessa Talissa 28.6. Kova keskitys tuli päälle, ja Koivisto suojautui pieneen syvänteeseen kiven vireen neljän toverinsa kanssa yhteen kasaan. Kaksi päällimmäistä sai osuman, Koivisto kaikkein pahimmin.
– Käsivarresta meni läpi. Verenvuoto oli niin suuri, että jos keskitys olisi jatkunut vielä 10–15 minuuttia, niin olisin kuollut. Pojat sitoivat haavan, mutta vaikka pyysin heitä pitämään minusta huolta, niin ne lähtivät ja veivät aseenkin mukanaan.
Hokema ”kaveria ei jätetty” on yleistys, jota oli mahdotonta noudattaa kaikissa tilanteissa. Koivisto kertoo tulleensa hylätyksi kaksikin kertaa sodan aikana.
– Kai ne olivat säikähtäneitä tykistötulesta ja tilanteesta, ja luulivat, että minä kuolen. Näin kuitenkin suunnan mihin piti mennä, ja lähdin horjumaan sinne päin. Minulla oli pistooli, joten ihan ilman asettakaan en ollut.
Koivisto löysi joukkosidontapaikan. Joka puolella oli ruumiita ja haavoittuneita, verisiä miehiä. Lääkintämies sitoi haavan paremmin, ja lähetti miehen kävellen linja-autoon kuljetusta varten.
– Siellä meni toisen kerran taju. Käsivarsi oli mennyt turraksi iskusta, ja kipu alkoi vasta bussissa.
Kipulääkkeen saamisen ajankohtaa Koivisto ei muista tarkkaan, mutta ei siinä kuulemma vuorokautta pitempään mennyt! Sotasairaalareissu kesti kuukauden, ennen kuin mies oli takaisin rivissä.
– Siinä oli koko sotareissulla sellainen tuuri, että ei vain ollut minun aikani lähteä. Ei sodassa kaikki kuole. Mutta siviilissä kuolee kaikki, vitsailee Koivisto.
Hänellä on 15 prosentin invaliditeetti aikaisemman kymmenen prosentin sijasta. Pysyvä vaikutus on ollut tykistötulella Konkkalan alueella. Ilmanpaine nimittäin kuuroutti toisen korvan.
Sodan jälkeen oli aika rakentaa omaa elämää siviilissä. Monen vaiheen jälkeen hänestä tuli Koiviston tilan isäntä. Hän kuvailee olleensa koko ikänsä työmyyrä, ja kova keskittyminen työhön auttoi myös sodasta selviämiseen, kun ajatukset tuli pitää töiden teossa.
– Aloitin puiden ajamisen kuorma-autolla vuonna 1956. Ensin veljen kanssa ja myöhemmin yksin. Parhaimmillaan tein 90–95 tunnin viikkoja, ja sitä kesti noin 23 vuotta. Kun täytin 65 vuotta, niin jätin ne hommat ja aloitin turveyrittäjänä. Sitä kesti sitten 18 vuotta, kertoo Koivisto.
Turveyrittäjänäkin päivät olivat pitkiä silloin kun ilmat antoivat myöten. Koivisto naurahtaa, että hän piti sitä hommaa vähän kevyempänä, koska koneethan siinä työn tekivät. Turvetta nousi omalta Harjusuolta omilla koneilla.
Työhön mies on aina suhtautunut kuin harrastukseen, ja siksi monenmoiset hommat ovat sujuneet ja maistuneet. Nimittäin maatilan työt kulkivat kuitenkin jollain tapaa koko ajan siinä rinnalla. Varsinaisesti karja- ja maataloustyöt pääsivät vauhtiin, kun puoliso Maija Koivisto löytyi taloon emännäksi.
Maija on koulutukseltaan karjatalousteknikko ja kotoisin Haapavedeltä. Maatilaa kehitettiin myös siten, että Koivistot rakensivat 3 mökkiä vuokrakäyttöön.
Tapaamistaan pariskunta valottaa salaperäisesti hymyillen sen verran, että kummatkin harrastivat autoilua ja ensitapaaminen on tapahtunut tien päällä.
Jatkaja tilalle löytyi Vesan Salme-siskon tyttären perheestä. Matti ja Marianne Kosonen ovat olleet jo pitkään Koiviston tilalla. Vesa ja Maija Koivisto muuttivat 2009 syksyllä kirkonkylällä sijaitsevaan nykyiseen kotiinsa.
Vesa kuntoilee joka päivä laitteella, joka vaikuttaa käsiin ja jalkoihin.
– Minä olen ottanut urakaksi, että kuntoilen noin tunnin verran television katselun ohessa. Tykkään katsella hiihtoa, autourheilua ja uutisia.
Janne Airaksinen
Vesa Koivisto on 100-vuotias pirteä sotaveteraani, joka seuraa tarkasti nykyajan tapahtumia television välityksellä.
Loading ...
