Minna Kahilampi halusi jo lapsena töihin eläinten pariin. Maatalouslomittajan työssä hänestä parasta on mahdollisuus asua maalla, eläimet ja työn itsenäisyys.
Kaupunkikodissa Tampereella oli eläinrakkaan tytön tyydyttävä kissaan ja marsuun. Väylä maaseudulle aukeni Aitoon koulun kautta, jossa Minnan äiti tiesi kertoa.
– Kun kuulin Aitoosta, tiesin heti, että haluan sinne. Emännän oppiin.
Aitoon koulussa toimi peruskoulun yläluokkien ohella emäntäkoulu. Viikot asuttiin asuntolassa ja päästiin hoitamaan lehmiä, kanoja ja sikoja. Aitoon koulu on nykyään nimeltään Anna Tapion koulu.
Peruskoulun jälkeen Minna Kahilampi haki kolmeen karjatalouskouluun, mutta sai pakit, koska ei ollut vielä täyttänyt 17 vuotta. Kesätyö kukkakaupassa ei tuntunut omalta. Lopulta päättäväinen Minna laittoi Maaseudun Tulevaisuus -lehteen ilmoituksen: 16-vuotias tyttö haluaa töihin lypsykarjatilalle.
– Lauantaina alkoi puhelin soida, ja kolmannen puhelun jälkeen isä ja äiti kysyivät, mistä ihmettä nyt on meneillään, nauraa Minna.
Minna Kahilampi valitsi joutsalaisen lypsykarjatilan. Tila oli Kujalan karjatalouskoulun harjoittelutila ja siellä työskentely varmisti paikan karjatalouskoulussa. Karjatalouskoulun jälkeen oli vuorossa karjantarkkailukurssi. Kurssin loputtua ilmeni, että Joutsassa oli avoinna karjantarkkailijan paikka. Oma rakas oli löytynyt Joutsasta jo aiemmin, joten Joutsaan paloi mieli.
– Läheiset kannustivat valitsemaan karjantarkkailijan työn, koska se on kevyempää kuin navettatyö.
Heinäkuussa 1984 Minna avioitui 18-vuotiaana joutsalaisensa kanssa ja elokuussa hän aloitti työt karjantarkkailijana. Vuonna 1991 hän vaihtoi lomittajaksi silloiseen Joutsan lomatoimeen ja siitä alkoi lomittajan ura.
Organisaatiot lomituksen ympärillä ovat vuosien varrella muuttuneet, tilat erikoistuneet, lypsykarjatilat kasvaneet ja koneet ja automaatio ovat keventäneet työtä. Kännykän avulla saa apua, jos tulee ongelmatilanne. Pari asiaa on ennallaan: lehmät ja jatkuva tarve uusista lomittajista.
Työssä viehättää itsenäisyys.
– Tilan väki jättää ohjeet, mutta kukaan ei läähätä niskaan työpäivän aikana. Jos isäntä ja emäntä ovat eri aikaan lomalla, sovitaan työnjako. Lomittaja esimerkiksi lypsää ja tilan väestä töissä oleva hoitaa ruokinnan ja vasikat.
Alkuvuosina Minna toivoi, että tiloilla olisi lypsykone ja koneellinen lannanpoisto. Nyt hän lomittaa myös lypsyrobottitiloilla. Parsinavetoissakin lypsimet siirtyvät kiskoilla ja rehut jaetaan usein koneellisesti.
Maatalouslomittajan työpäivä on kaksiosainen, sillä aamu- ja iltatöiden välissä on vapaata, jonka ajaksi mennään kotiin. Minnan Kahilammen mukaan kaksiosainen työpäivä on ärsyttävä, mutta toisaalta se antaa mahdollisuuden touhuta koiran kanssa tai ratsastaa valoisaan aikaan. Kun lapset olivat alakoulussa, hän oli usein kotona, kun he tulivat koulusta.
Kahilampi toteaa joskus kaipaavansa kollegoja, sillä kaksi lomittajaa on harvoin samaan aikaan tilalla. Maitotilojen määrän vähenemisen myötä myös työmatkat ovat pidentyneet. Jos tilalla on korkeatuottoinen karja, niin lypsyväliksi tavoitellaan 12 tuntia. Tällöin päivä työmatkoineen venyy myöhään ja yö voi jäädä lyhyeksi.
– Kunnon auto pitää olla, jotta jaksaa ajaa vaikka 30–40 kilometrin matkan edestakaisin aamuin illoin.
Minna Kahilammen mukaan lomittajan työstä on mahdollista muokata itselleen sopiva. Etelä-Suomen lomituspalveluissa käydään säännöllisesti kehityskeskusteluja, joissa lomittajan toiveet pyritään ottamaan hyvin huomioon. Elämäntilanteen mukaan voi myös tehdä lyhyempää työaikaa.
– Kun mittarissa on työvuosia jo runsaasti, lomitan mielelläni myös robottinavetoissa, koska työ on niissä fyysisesti erilaista kuin vaikkapa parsinavetoissa. Työpäivän aikana saa aina kuitenkin kivasti liikuntaa, eikä tarvitse istua paikallaan.
Myös itsensä kehittämistä ammatillisesti tuetaan. Minna on käynyt muun muassa robottinavettakurssin ja opetellut erilaisten työkoneiden ja kuormaimien käytön. Mielenkiintoisinta ovat eläinlääkärien luennot.
Maatalouslomittajan työ sopii reippaalle ja omatoimiselle ihmiselle, joka haluaa asua maalla. Työssä kannattaa olla utelias ja rohkea kysymään, miten kunkin tilan väki haluaa asioita tehtävän. Kun menee uudelle tilalle, se on ehdottoman tärkeää.
Ihan nuorena tamperelaistyttönä Minna mietti, että eläinlääkärin työ voisi olla kiva.
– Sitten ajattelin, että jos en raatsi tilanteen vaatiessa lopettaa eläimiä, päädyn keräämään lopetettavat lemmikeiksi itselleni, nauraa Minna.
Tuossakin asiassa ympyrä on sulkeutunut ja kaupunkilaistytöstä on tullut kokenut karjanhoidon ammattilainen.
– On tilanteita, joissa olen kannustanut isäntäväkeä lopettamaan huonokuntoisen tai sairaan eläimen. Eläinten ei pidä antaa kärsiä, vaan on oikeampaa osata luopua ajoissa, miettii Minna Kahilampi.
Irma Peltola
Yläkuva: Minna Kahilampi nauttii maatalouslomittajan ammatistaan. Kuva: Irma Peltola.
Loading ...
