Hiljattain tuli täyteen vuosi Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan. Siis täysimittaisessa skaalassa, sillä on syytä muistaa, että Krimin valtaus tapahtui jo 2014. Mikähän siinä onkin, että täällä itseään sivistyneeksi mainostavassa Euroopassa soditaan niin usein?
Tämä ajanjakso on tuonut valtavia muutoksia ja vaikuttanut kaikkiin. Itse koin aluksi ahdistavaa neuvottomuutta hurjan tilanteen edessä. Olin melko varma siitä, että tilanne laajenisi kolmanneksi maailmansodaksi tai ainakin polttoaine maksaisi pian kolme euroa litra ja edessä olisi maailmanlaajuinen lama.
Ostin paristokäyttöisen radion ja hamstrasimme säilykkeitä. Lahjoitettiin rahaa keräyksiin ja liityin jäseneksi reserviläisyhdistykseenkin, kun en muuta keksinyt, mutta oli tarve tehdä edes jotain. Lapselle piti yrittää selittää tilannetta rauhoittavalla tavalla, vaikka itsellä joskus yöunet menivätkin. Onneksi pahimmilta käänteiltä on toistaiseksi vältytty.
Silti sota tuli kylään ja on nyt läsnä arjessamme monella tapaa. Uutisissa, urheilussa, kulttuurissa ja sähkölaskussakin. Ympäri Suomea asuu kymmeniä tuhansia pakolaisia, verrattain paljon myös Joutsan seutukunnalla.
Millaista mahtaa olla elämänsä vieraassa maassa? Kuinka kova kaipuu ja pelko heillä onkaan kotinsa ja rakkaidensa puolesta? Entä tuoko pakolaisuus myös syyllisyydentunnetta? Tällaisia inhimillisestä uteliaisuudesta kumpuavia kysymyksiä sitä miettii, vaikka itselläni ei olekaan minkäänlaista syytä tai varaa kyseenalaistaa kenenkään urheutta tai motivaatiota paeta Venäjän hirmutekoja.
Olen seurannut ihaillen paikallisten auttamishalua esimerkiksi Facebookin Apua vastaanottokeskukselle, Joutsa/Leivonmäki -ryhmässä. Teknologia auttaa kielimuurien yli. Eikä ole omiin korviini kuulunut minkäänlaisista kahnauksista paikallisten tai pakolaisten kesken, vaikka kaikkea vierasta helposti pelätään ja ukrainalaiset olivat isovanhempiemme vastuksena esimerkiksi Suomussalmen suunnalla talvisodassa, jos toki Stalinin pakottamina eivätkä oma-aloitteisesti valloitusaikeissa.
Ehkä ukrainalaisten tilanne vertautuukin mielessämme niin vahvasti juuri Suomen tilanteeseen viime vuosisadan ensimmäisellä puoliskolla, että sodan uhrien inhimillinen hätä on käsinkosketeltavampaa ja täten lähempänä kuin aiemmissa maailman kriiseissä?
Kannan erityistä murhetta siitä, kuinka pitkäksi aikaa sota jättää jälkensä ihmisiin. Sodan jäljet olivat vielä nähtävissä omassakin lapsuudessani, vaikkapa yleisten saunojen kumaraisissa miehissä, joilta saattoi puuttua käsi tai jalka. Henkisistä haavoista puhumattakaan, jotka vaativat useamman sukupolven parantuakseen.
Olin mukana paikallisessa illanvietossa joulukuussa. Kitara kiersi ja laulettiin kaikenlaisia ralleja. Sitten vuoroon tuli yllätysnumero, Veikko Lavin kirjoittama Evakon laulu. Se laulettiin spontaanisti hartaan hiljaisuuden vallitessa. Eikä läsnäolleissa tainnut kellään olla silmänurkat kuivina laulun loppuessa. Siinä itkettiin ehkä vähän omaa lähihistoriaakin, mutta vahvasti ukrainalaisten tilannetta. Slava Ukraini!
Topi Suuronen
Loading ...
