Joutsassa toimintansa aloittaneen vastaanottokeskuksen eli VOK:n ensimmäiset asukkaat saapuivat jokunen viikko sitten. VOK järjestää pakolaisille niin sanotun starttipaketin, mutta silti elämä täysin uudessa maassa alkaa melko puhtaalta pöydältä.

Pikimmiten Facebookiin perustettiin ryhmä tavaralahjoituksia varten. Myös minä halusin kantaa korteni kekoon, ja kotona kaappeihin tehdyllä täsmäsiivouksella itselle ylimääräisestä ja käyttökelpoisesta tavarasta rakentui nopeasti kasa. Nappasin kuvia ja latailin niitä Facebook-ryhmään.

Ajattelin, että tähänkö tämä kaatuu, kohtaako tavara ja sen tarvitsija toisensa. Meni joitakin päiviä ja kokeilin nostaa ilmoituksiani. Kommentti kilahti ja ilahduin!

 Google-kääntäjän avulla sain erään pakolaisen kanssa sovittua seuraavalle päivälle ajan ja paikan. Hieman pohdin jälleen, löydämmekö toisemme.

Sovittuun aikaan saavuin saamaani osoitteeseen, jossa minua odotteli nuori nainen. Hän tervehti suomeksi sanoen ”kiitos”, kun ojensin hänelle lahjoittamani peilin. Samalla kiinnitin huomioni ikkunalaudalla istuvaan kissaan, joka tarkkaili meitä. Osoitin kissaa kysyen, kenen se on.

Nainen rupesi kirjoittamaan puhelimensa näytölle. Hetken päästä hän näytti tekstin, jossa luki suurin piirtein näin: ”Kissa oli pommituksessa ja me otimme sen talteen. Meillä ei ollut kantopaikkaa, laitoimme sen kosmetiikkapussiin. Se matkasi meidän kanssa tänne.”

Kaivoin taskusta puhelimeni ja näytin naiselle kuvan omasta kissastani. Nainen kirjoitti puhelimelleen nopeasti ja näytti minulle näytön, jossa luki lyhyesti: ”kaunis.”

Kiitin vielä ja poistuin autoon hieman kyyneliä silmissä. Katselin kissaa sekä naista, joka näytti onnelliselta peili sylissään. Kissaihmiselle tämä kaksikon lyhyt, mutta sitäkin pysäyttävämpi kohtaaminen antoi ajattelemisen aihetta. Kuinka pienestä ihminen voikaan saada onnentuntemuksia – ja kyyneleitä.

Kuten Tommy Hellsten toteaa, ”ihminen tarvitsee iloitakseen yllättävän vähän.”

Jonna Keihäsniemi

Tagged with →