Esikoiseni on tullut rippikouluikään. Siitä on seurannut nuoren kanssa paljon pitkiä, kiinnostavia ja haastavia keskusteluja. Niiden aikana olen tajunnut, miten erilaisessa maailmassa oma lapseni on kasvanut verrattuna omaan teini-ikääni Luhangan ja Joutsan liepeillä, vielä vanhemmista ikäpolvista puhumattakaan.

Kun omien vanhempieni ikäluokalla oli aika aloittaa rippikoulu, ei aiheesta varmasti ollut mitään keskustelua. Katekismuksen ja Raamatun kappaleet opeteltiin, mekko tai rippipuku hankittiin ja sillä selvä.

Kun itse lähdin rippikouluun, ei silloinkaan ollut neuvotteluja siitä, ettenkö minä ja kaikki ikätoverini rippikoulua kävisi. Olimme sentään jo kuulleet, että rippikouluille on myös vaihtoehtoja. Taisi joku myös tietää, että jotkut käyvät riparin muualla kuin kotiseurakunnassaan. Mutta oma kokemukseni oli perinteinen: jumalanpalveluksissa ja kinkereillä käytiin kotiseurakunnassa ja rippileiri pidettiin leivonmäkeläisten kanssa Joutsan Pekkasten leirikeskuksessa. Konfirmaatio oli tietysti Luhangan kesäkirkossa – kuten kaikilla muillakin vuosikymmenet ennen meitä.

Vaan entäpä vuonna 2022! Suomalainen lapseni ei ole koskaan asunut Suomessa. Hänen ystäväpiirissään on kaikenlaisia nuoria. On eri maissa asuneita kavereita erilaisine uskontoineen ja perheitä, joissa kukaan ei kuulu kirkkoon. Ympärillä on virolainen yhteiskunta, jossa kirkko ei näy oikein mitenkään. Lapseni on toki käynyt useissa kirkollisissa juhlissa ja osallistunut koulun uskonnon opetukseen. Mutta se ei ole hänelle samalla tavoin osa ympäröivää arkea kuin itseni ja vanhempieni sukupolvella on ollut.

Olemme päässeet esikoisen kanssa yhteisymmärrykseen, että hän menee rippikouluun. Minä totuttelen ajatukseen siitä, että rippikoulun seurakuntaosuus on Tallinnassa ja että rippileiri ja konfirmaatio ovat todennäköisesti paikoissa, joihin meillä ei ole sen kummempaa tunnesidettä. Lasta tämä ei hätkäytä lainkaan. “Äiti, eikö tässä nyt ole kyse minun eikä sinun rippikoulustasi?” lapsi kysyy ja ihan syystä. Hänelle maailma on auki eri tavoin kuin minulle.

Minä muistutan itseäni siitä, että kaikki on mainiosti. Pekkasten leirin sijaan lapsi saa osansa suomalaisesta kulttuuriperinnöstä, mutta vain toisella tavalla kuin mikä on minulle ollut normaalia. Ja se on aivan hyvä niin.

Silja Hurskainen

Kirjoittaja on Tallinnassa asuva tammijärveläinen, joka jo varastoi nenäliinoja konfirmaatiota varten.

Tagged with →