Onneksi ei jatkosodan vuosina ollut vielä käytössä kamerakännyköitä. Venäjällä viime viikkoina suoritettu liikekannallepano on nostanut esiin samoja lieveilmiöitä, joita Suomessa aikanaan koettiin.
Sosiaalisessa mediassa on näkynyt viime aikoina videoita Venäjällä mobilisoiduista reserviläisistä toikkaroimassa humalassa. Viinan voimalla lähdettiin myös jatkosotaan. Muuan joutsalaismies oli kesäkuussa 1941 niin juopunut, ettei saanut housuja ylleen. Hänet oli pakko jättää kotiseudulleen selviämään, kun muut lähtivät marssimaan kohta itärajaa. Mies päätyi palvelemaan tyystin vieraaseen rykmenttiin.
Alkoholi saattoi olla osasyy siihen, että Jalkaväkirykmentti 43:n III pataljoona marssi jalan noin 200 kilometrin matkan Joutsasta Lappeenrannan tienoille. Joutsalaiset odottivat koko perjantain 20.6.1941 kuorma-autoja, joilla kuljetus olisi tapahtunut. Kun autoja ei alkanut kuulua, yksi jos toinenkin reserviläinen rupesi hakeutumaan sahtikannujen äärelle. Pataljoona oli siis saatava liikkeelle ennen kuin se olisi hajautunut kokonaan.
Heinäkuussa 1942 kutsuttiin takaisin palvelukseen kolme ikäluokkaa, jotka olivat olleet siviilissä puolisen vuotta. Katkeruutta helpotettiin viinalla. Kanttori Lauri Markkula piti sotaan palaaville Joutsan kirkonkylällä puheen, jossa hän nuhteli näitä näiden juopumuksesta. Joku tokaisi, että kyllä Markkulakin joisi itsensä humalaan, jos tietäisi millaista sota on. Kanttori vastasi, että hän lähtisi ilomielin ja selvinpäin, jos kutsu tulisi. Kun Markkula kätteli sotaan lähtevät, yksi näistä latasi kanttoria nyrkillä kasvoihin.
Taannoin sosiaalisessa mediassa jaettiin videota, jossa venäläisnuorukainen murtaa jalkansa välttyäkseen joutumasta sotaan. Itse aiheutetut vammat olivat sodan aikana Suomessakin yleinen ilmiö. Knut Pipping kutsui niitä väitöskirjassaan ”vanhojen miesten vaivoiksi”. Miehet saattoivat halkoja tehdessään lyödä itseään kirveellä käteen tai ampua itseään, yleensä vasempaan käteen tai jalkaan. Ääritapauksissa mies saattoi riistää itseltään hengen. Myös Venäjällä on kerrottu reserviläisten itsemurhista.
Monien reserviläisten taisteluarvo oli heikko. Kenraalimajuri Armas Martola piti vanhimpien miesten arvoa kesällä 1944 melkein olemattomana. Joutsalainen Väinö Marttinen ihmetteli reserviläistovereitaan kirjeessään jo heinäkuussa 1941, pari viikkoa ennen kaatumistaan:
– Nämä neljä eli oikeammin jo ensimmäinen päivä näyttivät miesten luonnon kuka mihin on. Vähemmän vastuuntuntoiset livistivät jo ensikosketuksessa viholliseen pois mankuen toisiin tehtäviin. Toiset ovat ampuneet itseään kuka hengenmenoon asti kuka muuten. Meidänkään ryhmässä ei ole kun puolet miehistä jälellä, ellei ryhmänjohtajaa oteta lukuun. Vartiovuorot tahtovat venyä pitkiksi, kun ei ole täyttä miehistöä ja jälellä olevistakin on osa joka paikkaan käyttökelvotonta.
Venäjän Karjalassa ei eräästä kylästä löytynyt taannoin yhtäkään mobilisoitavaa, kun kaikki palvelusikäiset miehet olivat keräämässä karpaloita. Tämäkin on naapurikansojen yhteistä perinnettä. Karkureita nimiteltiin Suomessa kesällä 1944 marjanpoimijoiksi ja osa heistä piilotteli myös Joutsassa kotiseudun metsissä. Hartolassa eräässä kylässä miltei kaikkien kutsuttujen sanottiin jääneen saapumatta. Saapuneistakin lähes kaikki valittivat lääkärintarkastuksessa jotain ruumiillista vaivaa, olipa se sitten todellista tai teeskenneltyä.
Tapio Nurminen
Yläkuvassa sotaan lähteviä reserviläisiä Joutsan kirkonkylän kansakoulun pihalla kesäkuussa 1941. Kuvan omistaa Anna-Maija Routti.
Loading ...
