Tämän vuoden aikana olen lopullisesti tajunnut, miten vähän olen ymmärtänyt 1980- ja 1990-lukujen taitteen historiallisesta myllerryksestä Virossa. Keski-Suomessa elimme tuolloin rauhaisaa elämäämme. Iltauutisissa Neuvostoliiton hajoaminen näkyi ja kuului koululaisenkin korviin, mutta eivätpä Viron, Latvian tai Liettuan tapahtumat suomalaislapsen arjessa tuntuneet. Kun liikuttiin muutama vuosi eteenpäin 1990-luvun puolelle, alkoivat laivamatkat Tallinnaan, joista mieleen jäivät aikuisten puheet ihmeellisestä Mustamäen torista. Viro vaikutti olevan paikka, jossa keskisuomalaiset kävivät kummastelemassa, miten erilaista jossain onkaan.
Olen miettinyt ymmärtämättömyyttäni erityisesti siksi, että Ukrainan sodan takia virolaiset ovat mielestäni vapaammin kertoneet muistojaan miehityksen ja siitä irtautumisen ajasta. Olen kuunnellut tarinoita hiljaa ja miettinyt, miten välillämme on reilu 30 vuotta sitten ollut fyysisesti vain muutama sata kilometriä, mutta henkisesti valovuosi.
Tällä viikolla kollegani muisteli, miten epäily kyti kaikkialla ja kuinka lapsetkin olivat tarkkailun kohteena. Kollega kertoi, että neuvostokoululaisten penaalit olivat lähes kaikilla samanlaiset. Kynät kolisivat ikävästi penaalin sisällä, joten moni laittoi penaalin pohjalle kankaan kolinaa vaimentamaan. Kollegani luokkakaveri oli laittanut penaaliinsa huopapalan, joka oli ollut sinimustavalkoinen, Viron lipun värinen. Lapsi oli joutunut opettajan puhutteluun.
Nyt teemme kollegan kanssa yhdessä töitä, nauramme samoille jutuille ja elintasomme on samanlainen. Mutta kun olimme lapsia, kollegani luokkatovereineen joutui pelkäämään sanojaan ja jopa penaalin pehmustimen värejään. Minä taas sain viipottaa ilman mitään murheita. Johtajaopettaja ei lastannut meitä Tammijärvellä linja-autoon ja vienyt yleisliittolaiseen tapahtumaan juhlistamaan Leninin suuruutta. Työkaverilleni tuollainenkin on tavallinen koulumuisto.
Sama kollega muisteli myös, miten ällistyttävää oli nähdä televisiosta kuvia mielenosoituksista. Että joku sai olla vapaasti eri mieltä! Meidän vapaassa lännessä kasvaneiden on helppo huudella toisille, että sen kuin vain kokoatte rivinne ja asetutte johtajaa vastaan. Mutta jos on sukupolvi toisensa jälkeen kasvanut ajatukseen, että niin ei voi tehdä, voi rohkeutta olla mahdotonta kerätä.
Työkavereiden muisteluja kuunnellessa silmät avautuvat. Käsitän, kuinka maailman karttaa muuttaneista käänteistä on vain silmänräpäys. Nyt penaaleissa on kyniä, joilla karttaa yritetään taas piirtää uudelleen. Jokaisen vastuulla on huolehtia, että niin ei kävisi.
Silja Hurskainen
Kirjoittaja on Tallinnassa asuva tammijärveläinen
Loading ...
