Raamatussa on useita kertomuksia, jotka päättyvät toisin kuin olisi odotettu. On myös Jeesuksen opetuspuheita, joiden lopputulema antaa ikään kuin peilin kuulijalle ja kehottaa: ”Katso tämän kertomuksen valossa itseäsi. Tunnetko, tunnistatko itsesi?” Joskus peilin saa käteensä joku Jeesusta vastustava henkilö tai ryhmä. Joskus taas peiliin katsomisen paikka on Jeesuksen opetuslapsilla.

Ensi sunnuntain evankeliumissa (Luuk 18:9–14) omaa peilikuvaansa joutuivat katsomaan ne, jotka olivat varmoja omasta paremmuudestaan ja väheksyivät muita. Kuulijat saavat kaksi rukousta ja kaksi rukoilijaa peilikseen.

Kaksi miestä on viettämässä aamurukoushetkeä temppelialueella, fariseus ja publikaani. Kumpikin kantaa Jumalan eteen syntejä ja kumpaakin Jumala kyllä kuulee. Toinen tuo rukouksessa Jumalan eteen omat syntinsä, toinen omien syntien puuttuessa naapurin synnit. Toinen kiittää Jumalaa, toinen ei jaksa. Toinen seisoo pystypäin, kohotetuin käsin, toinen jää taakse katse alas painettuina. Jeesus sanoo: Toinen lähti kotiinsa synnit anteeksi saaneena, toinen ei. Mutta kuinka päin kaikki kävikään? Kertomus päättyi toisin kuin kuulijat odottivat.

Tämä kuulijoiden eteen asetettu peili heijasti kuulijoille heidän oman rukouselämänsä ja jumalasuhteensa. Rukous ilmentää uskonelämämme herkintä aluetta. Siinä ollaan paljaana Jumalan edessä. Yhteys Jumalan ja ihmisen välillä on auki tai kiinni.

Ei fariseuksen rukouksessa ulkonaisesti ollut mitään vikaa; se oli täynnä kauniita sanoja. Ongelma oli sydämessä, josta rukous kumpusi. Sen keskus oli rukoilija itse. Tämä rukoilija ei oikeastaan ollenkaan tarvinnut Jumalaa.

Mahtoiko Jeesuksen viesti mennä perille? Se palaute, jota hän antoi kuulijoilleen, kantoiko se toivottua hedelmää? Jeesuksen kuulijoita olemme myöskin me. Meidänkin eteemme on tämän kertomuksen myötä asetettu peili. Näemmekö siitä itsemme? Näemmekö Jumalan? Näemmekö Jumalan isän sydämen, joka avataan meille hänen pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa?

Annukka Nuto

Joutsan seurakunnan kappalainen