Jokaisella meistä on sisällämme toiveita, joiden haluaisimme toteutuvan. Jotkut niistä kerromme toisille, luotetulle ystävälle. Mutta sitten on hiljaista, sanatonta sydämen odotusta. Sellaista, jonka suhteen olemme arkoja niitä ääneen lausumaan. Toiveita, unelmia, hiljaista odotusta, jonka melkein pelkää katoavan jonnekin, jos sen ääneen lausuu.

Ensi sunnuntain evankeliumi kertoo Sakkeus-nimisestä miehestä, jolla oli salainen toive (Luuk 19:1–10). Salainen ei suinkaan ollut hänen toiveensa nähdä Jeesus; kaikkihan Jeesuksen halusivat nähdä. Varmistaakseen sen hän pienikokoisuutensa takia kiipesi metsäviikunapuuhun.

Mutta Sakkeuksella oli myös hiljainen, salainen toive. Toive kutsusta Jumalan valtakuntaan, toive kelpaamisesta sinne. Sitä ei voinut, ei uskaltanut ääneen sanoa. Puun lehvien suojassa sai koronkiskuri-tullimies Sakkeus olla rauhassa ihmisten halveksivilta katseilta.

Mutta kenties ensimmäisen kerran elämässään hän myös halusi tulla nähdyksi. Hän ei vain halunnut nähdä Jeesusta, vaan halusi että Jeesus näkisi hänet. Hän halusi, että Jeesus näkisi hänet sellaisena kuin hän on. Ei katselisi häntä toisten ihmisten silmillä, vaan Jumalan Pojan rakastavilla silmillä. Ilo oli suunnaton, kun salainen toive toteutui.

Jeesus kuulee hiljaiset odotukset ja ajatukset, joita ei ääneen tohdita lausua. Siitä sinäkin voit olla varma omien hiljaisten toiveittesi ja unelmiesi kanssa. Hän kutsuu seuraansa Sakkeusta, sinua, minua. Sakkeus kuului siihen kansanosaan, jonka tekemiset ja tekemättä jättämiset ruodittiin tarkkaan illallispöydissä ympäri Jerikoa, eikä niistä juurikaan mitään hyvää sanottavaa löydetty.

Vaikka hän oli rikas, kukaan ei olisi vaihtanut omaa osaansa hänen kanssaan. Kutsuja ei sadellut postilaatikkoon. Yksin sai Sakkeus nauttia rahoistaan, yksin sytyttää pöytänsä ääressä sapattikynttilän hienossa talossaan. Yksin, kunnes tuli eräs, joka sanoi: ”Sakkeus, tule kiireesti alas. Tänään minun on määrä olla vieraana sinun kodissasi.”

Annukka Nuto

Joutsan seurakunnan kappalainen

Tagged with →