Näkäräinen, kyytipoika, väkevä, terävä… Kuningas Alkoholilla on lukuisia kutsumanimiä. Korpikuusen kyyneleet puolestaan viittaavat sadan vuoden takaisiin aikoihin, katseilta piilossa keitettyyn pontikkaan.

Kieltolaki

Alkoholin täyskielto astui voimaan kesäkuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1919. Kaikki yli kaksiprosenttinen alkoholi, sen käyttö, myynti ja varastointi sekä päihtyneenä oleskelu julkisilla paikoilla kiellettiin. Raittiushyötyjen lisäksi kieltolailla haluttiin suojella naisia, nuoria, työläisiä ja maalaisia. Vain apteekit saattoivat myydä alkoholia terveydellisiin tarkoituksiin – tarinoiden mukaan lääkkeeksi saatettiin määrätä esimerkiksi kolme pulloa sampanjaa.

Laki alkoholin täyskiellosta oli voimassa kaikkiaan kolmetoista vuotta, mutta koskaan se ei toiminut niin kuin raittiusliikkeissä oli haaveiltu. Kieltolaki ei ollut avain päihteettömään onneen, koska käytännössä alkoholinkäyttöä oli mahdoton valvoa. Kieltolaki oli vahvasti luokkasidonnainen ja osa päättäjistä jatkoi juomista, mutta vähempiosaisten juominkeja valvottiin ja rangaistiin tiukemmin. Totaalisen lain edessä rikostilastot nousivat jyrkkään kasvuun ja lieveilmiöitä riitti salakapakoista viinatehtaisiin. Kieltolaille irvailtiin lauluperinteessäkin ja vielä tänä päivänäkin akateemisten pöytäjuhlien lauluvihkoista löytyy vanha kieltolain aikainen laulu viinaksi muuttuvista järvistä:

Jos kaikki Suomen järvet viinaksi muuttuisi,
niin eikös meidän poikain elellä kelpaisi.

Sen viinajärven rantaan me maja laitettais,
sen sulolainehilla öin päivin soudeltais.

Ei liene ihme, että alkoholin totaalikiellon aikaan irvileuat ovat tällaisia haaveilleet tuhansien järvien maassa.

Merivartijat tutkivat takavarikoituja pontikkapannuja Vallgrundin merivartioasemalla. Kuva: Merivartiomuseo.

Viinan salainen tie

Sen sijaan, että suomalaiset olisivat lain kirjaimen edessä lopettaneet tyystin viinan käytön, ruvettiin alkoholia salakuljettamaan meriteitse rajojen yli Suomeen. Aluksi salakuljetus oli harrastajamaista, mutta vuosien kuluessa salakuljetuksesta tuli järjestäytynyttä rikollisuutta. Tulli pyrki suitsimaan salakuljetusta, mutta liian niukkojen resurssien seurauksena perustettiin vuonna 1930 merivartiolaitos ylläpitämään järjestystä ja turvallisuutta Suomen merialueilla sekä vielä tuolloin Suomelle kuuluvalla Laatokalla.

Salakuljetettua pirtua takavarakoitiin huippuvuosina miljoona litraa, mutta tämä on vain jäävuorenhuippu siitä viinamäärästä, mikä Suomeen virtasi. Ulkomaalaiset viinalaivat toimivat ikään kuin tukkukauppoina aluevesirajan ulkopuolella, josta salakuljettajat hakivat veneellä lastinsa mantereelle. Mikäli trokarit onnistuivat pääsemään mantereelle asti kiinni jäämättä, viinan tie jatkui autojen kyydissä sisämaahan.

Pirtun litrahinta kasvoi kilometri kilometriltä. Esimerkiksi litrahinta lähtöruudussa Saksassa saattoi olla kolme markkaa, mutta se kaksinkertaistui tukkulaivan tuotteena Suomen aluevesirajan tuntumassa. Trokareiden matkassa aluevesien läpi mantereelle litrahinta kasvoi seitsenkertaiseksi. Kun katukauppias möi salakuljettajilta ostamaansa viinaa pienissä taskumateissa eteenpäin, oli hinta jo 120 markkaa litra. Mitä pidemmälle sisämaahan viinaa kuljetettiin, sitä kalliimpaa siitä tuli. Lapissa pirtulitra kuritti lompakkoa jo 300 markan verran.

Viinan salapolttajat matkalla keittopuuhiin Keski-Suomessa 1920-luvulla. Kuva: Museovirasto, Kansatieteen kuvakokoelma.

Maaseudun viinatehtaat

Kun selaa Kansalliskirjaston ylläpitämää digitaalista sanomalehtiarkistoa, ei törmää juurikaan alkoholin salakuljetukseen Joutsan tienoilla. Tämä johtuu tietysti Joutsan sijainnista kaukana rajaseuduista. Syrjäisillä seuduilla, joissa etäisyydet olivat pitkiä ja asiakaskuntaa salakuljetetulle viinalle oli vähemmän, keitettiin viinaa itse: ponua, maakeittoa, vasenkätistä tai jo alussa mainittua korpikuusen kyyneltä. Viinan kotipoltto oli kielletty jo 1866, mutta perinteinen taito oli tallella.

Syrjäseutujen viinankeittäjät olivat hyviä metsässä kulkijoita ja perustivat korpitehtaita, joiden pyörittämiseen riitti viinapannu, mäskiä ja vettä. Itse keitetyn viinan lisäksi maaseudulla kaikki vähänkään viinaksi kelpaava nautittiin kurkusta alas. Paremman puutteessa kyytipojan virkaa saivat toimittaa niin spriipohjaiset yskänlääkkeet, spriikeitinten polttoaineena käytetty tenttu kuin kölninvesikin.

Sanomalehtiarkistosta paljastuu, ettei kieltolaki toiminut suunnitelmien mukaan Joutsassakaan. Esimerkiksi Länsi-Savo kertoo 19.11.1920, että Joutsassa järjestetyillä syyskäräjillä tuomittiin viinarikoksista sakkoihin yli 15 000 markan edestä. Uutisessa on listattu ilman pienintäkään yksityisyydensuojaa nimet, rikokset ja tuomiot: sakkoja ropisi joutsalaisille ja lähikuntien asukkaille niin viinan säilyttämisestä, valmistamisesta kuin julkisilla paikoilla päihtyneenä oleilustakin.

Heinolan Sanomat kertoo 14.11.1923 poliisin hävittäneen saman päivän aikana kaksi viinatehdasta Tammilahden kylästä. Kalustot takavarikoitiin ja rankki kaadettiin maahan.

Mistä köyhä tarpeita sais?

Kieltolain taustalla oli vahva mielikuva suomalaisten huonosta viinapäästä, minkä kaikuja kuullaan nykypäivänkin alkoholikeskustelussa: osataanko alkoholinkäyttöä säännöstellä itse vai tarvitaanko lakeja juoppouden vaarojen estämiseksi? Kieltolaki oli kuitenkin alusta asti laki, jota rikottiin ja joka lopulta päättyi omaan mahdottomuuteensa. Kieltolain tilalle säädettiin vuonna 1932 väkijuomalaki, joka johti Alkon myymälöiden perustamiseen. Ensimmäinen pitkäripainen avattiin 5. huhtikuuta 1932 klo 10 – tästä jäi tietokilpailujen muistisäännöksi näppärä numerosarja 543210.

Kieltolain aika päättyi sata vuotta sitten, mutta jätti jälkensä historiaan ja myös paikalliseen kaskuperinteeseen. Tarinoiden mukaan Mieskonmäessä asustellut Verkko-Hessu oli virkavallan tuttu kieltolain aikaan. Poliisin kerrotaan saapuneen Verkko-Hessun luokse ja kysyneen: ”Sinun pitäis kuulemma keittää viinaa.” Verkko-Hessu tokaisi takaisin: ”Pitäis, pitäis, mutta mistä sitä köyhä tarpeita sais.”

Naisten käyttämät kotitekoiset pirtunkuljetusliivit, joissa on neljä isoa ja kaksi pienempää kanisteritaskua. Kuva: Suomen kansallismuseo, Kansatieteelliset kokoelmat.

Elina Pylsy-Komppa

Yläkuvassa pontikankeittäjiä Joutsan Pappisissa 1920- tai 1930-luvulla. Kuva: Kalle Savitie

Tagged with →