Eräs tuttavani mietiskeli, onkohan Suomi ainoa paikka, jossa kauniin sään tai mukavan onnellisen hetken sattuessa kohdalle muistutetaan itseä ja toisia, että “nyt on kyllä pakko nauttia”.

Keveästi heitetty lausahdus nauttimisen pakosta kuulostaa siltä, että suomalaisella on nauttimisen hetkiä vähän. Kun ilo ja onni lopulta osuvat kohdalle, on kerrassaan pakko muistaa nauttia siitä, vaikka hampaat irvessä. Ohikiitävä nautinto voi kadota hetkessä seuraavan räntäkuuroon tai talvisotaan, joten iloittava on.

Tunnistan tässä ajattelussa myös sitä, miten ulkosuomalainen viettää kesää. Talvisaikaan viikonloppujen satunnaisilla Suomen-reissuilla ei paljon ehdi, joten toiveet sukulaisten ja ystävien rauhallisemmista tapaamisista kerääntyvät kesälomaan. Tästä seuraa se, että tunnollisella ihmisellä alkaa loman lähestyessä nousta kylmä hiki otsalle. On niin paljon ihmisiä, joita haluaisi tavata ja paikkoja, joissa haluaisi käydä. Kaikkialla haluaisi olla pykälän verran pidempään ja rauhallisemmin kuin mitä talvikuukausina on mahdollista.

Olen ollut takavuosina se, joka on sopinut samaan lomapäivään jopa kolme eri kyläilyä. Päiväkahvit yhdessä, lounas toisessa ja iltapala kolmannessa kohteessa. Joka paikassa sitten harmitellaan, kuinka olisi kiva nähdä pidempään ja rauhassa. Jokaisessa kohteessa takaraivossa jyskyttää kiltin suomalaisen huono omatunto: seuraavassa kyläpaikassa jo odotellaan kahvipannu kuumana. Ettei nyt vain myöhästyisi ja loukkaisi ketään. Eikä ole kovin fiksua olla kylässä yömyöhään, koska seuraavana päivänä odottaa taas 300 kilometrin autoilu uusiin kahvipannukohteisiin.

Oman lisänsä tuovat uusperhekuviot. Missä lapset ovat? Minkä suvun mökillä ollaan? Jos vietetään juhannus täällä, niin ollaanko venetsialaiset tuolla?

Mummoni kuulemma oli tavannut sanoa, että kaivolta kotiin on yhtä pitkä matka kuin kotoa kaivolle. Joskus vielä kokeilen kesälomaa, jolloin en lähde kotoani mihinkään kaivolle. Jos joku haluaa tulla kaivolta päin minun kotiini, on lämpimästi tervetullut, mutta minä en liiku puutarhakeinustani mihinkään.

En tiedä, pystynkö edellä mainittuun koskaan. Etsin vieläkin ratkaisua siihen, onko parempi tavata paljon ihmisiä lyhyen aikaa vaiko rauhallisesti muutamia. Ei kai siihen oikeaa mallia olekaan, vaan parhain tapa viettää lomansa on jokaisen löydettävä itse. Itse en enää suostu maaniseen kyläpaikkojen kiertämiseen, mutta haluan silti tavata ihmisiä. Suomen ja Viron kesät ovat niin ainutlaatuisen kauniita, valoisia ja lyhyitä, että ei niitä pitäisi käyttää mailan puristamiseen, pakkonauttimiseen ja loukkaamisen pelossa elämiseen.

Silja Hurskainen

Kirjoittaja on kesätammijärveläinen, joka ei loukkaannu, jos häntä ei kutsuta mökille.

Tagged with →