Asun Tallinnan keskustassa eikä minulla ole autoa, joten minun on helppoa ja usein välttämätöntäkin kokeilla erilaisia palveluja esimerkiksi liikkumiseen tai tavaroiden kuljettamiseen liittyen.

Vietin viime viikon jälleen koronakaranteenissa. Eräänä päivänä lounasaikaan jääkaapissa tervehti valo eikä ajatus taas yhdestä munakkaasta kiinnostanut. Otin kännykän, avasin ruuantilaussovelluksen ja tilasin lounaan, jonka toimitti minulle ravintolasta kuljetusrobotti.

Kyllä, robotti: itsenäisesti Tallinnan kaduilla rullaava, styroksikylmälaukun kokoinen valkoinen laatikko, joka ilmoittaa kännykkääni, kun se on saapunut kotioveni taakse. Sitten menen robotin luokse, painan kännykkäsovelluksen nappulaa ja robotin kansi aukeaa. Otan ruokatilaukseni robotin sisältä, painan kannen kiinni ja robotti lähtee jatkamaan matkaa.

On hauska kuulostella robotin käytön aiheuttamia tuntemuksia. Olo on kuin Juhani Ahon Rautatie-romaanin Matilla ja Liisalla. Ensin on epäillyt koko asian olemassaoloa tai toimintaa. Sitten on kuullut, että joku käyttää robottia (tai rautatietä). Lopulta uteliaisuus on kasvanut niin, että on ollut pakko lähteä itse katsomaan ja lopulta myös kokeilemaan, miten robotti tai rautatie toimii.

Tekniikka kehittyy koko ajan ja on turha märistä, että turhia ovat tuollaiset vehkeet. Niin, varmasti olisi pärjätty ilman rautatietä, pyykinpesukonetta tai navettojen lantakoneita, mutta näyttäkää ihmeessä minulle emäntä, jonka mielestä lipeäpyykki jääkylmässä rantavedessä on ihanaa laatuaikaa.

Vimpaimia ja palveluja testatessa mietin usein, miten tekniikan ja automatisoinnin saisi palvelemaan syrjäseutujen asukkaita. Kuinka muutoin hankalasti tavoitettavissa olevat asiat ja palvelut olisivat saatavilla Judinsalon takanurkassa tai Pärnämäen perällä? Miettimistä riittää, sillä totta kai palvelujen pitää olla myös taloudellisesti kannattavia.

Korona-ajan digiloikka näytti hyvin, miten tietotyön tekeminen on mahdollista vaikka mistä. Itsekin työskentelin pandemian aikana Tammijärveltä käsin helsinkiläiselle asiakkaalleni ja lapseni kävivät Päijänteen rannalta tallinnalaisia koulujaan. Hyvä kriisi ei mennyt hukkaan, vaan avasi silmiä toisenlaisille tekemisen tavoille. Nyt vain lisää höyryä pönttöön (tai parempaa koodia sovelluksen riveille), jotta kehitys jatkuisi ja siitä hyötyisivät yhä enemmän muutkin kuin me tietokonetta työksemme näpyttelevät ihmiset.

Robotti tuskin koskaan mönkii Lempääntietä viemään kaupunkilaismökkiläiselle hänen aamiais-cappuccinoaan. Eikä hoivarobotin silitys, katse tai koneääni ilahduta palvelutalon vanhusta samalla tavalla kuin lapsenlapsen halaus. Mutta ihmisyys ja robotit eivät ole joko-tai. Ne ovat sekä-että. Kun tekniikka tulee pelottavan lähelle, ei pidä Mattina ja Liisana säikähtää vaan kysyä, mitä tekniikan kanssa voi tehdä. Yhdessä. Siten voi jäädä aikaa kaikkein tärkeimmille asioille: läsnäololle, silittämiselle, kuuntelemiselle ja katsomiselle.

Silja Hurskainen

Kirjoittaja on laitteista riippuvainen tammijärveläinen Tallinnassa.

Tagged with →