Oravannahka oli pitkän ajan suomalaisten vaihdantaväline, rahan edeltäjä. Sitä sai ”louhia” Suomen metsistä eikä se vähentynyt. Nahan kysyntä hiipui 1950-luvulla ja kaupallinen metsästys loppui. Ennätin mukaan metsästykseen, kun aloitin 15-vuotiaana. Kun metsästys hiipui, orava tunsi itsensä tarpeettomaksi ja alkoi vähentyä.

Oravaa metsästettiin lyhyt aika ennen joulua. Metsästys edellytti tarkkaa kättä. Oli osuttava päähän, jos vartaloon tuli luodinreikä, oli hinta huono. Toki kaikki nahka kelpasi, turkiksia ja hattuja niistä tehtiin. Orava nyljettiin suuta suurentamalla ja kääntämällä nahkaa tupeksi saatiin ruho pois nahkan sisältä. Karva oli nyt sisäpuolella. Nahka kuivattiin ja siistittiin ja käännettiin sen jälkeen karvapuoli päälle.

Hyvin pian sallitun ajan päättymisen jälkeen oli nahat käytävä leimauttamassa nimismiehen kansliassa. Nahat oli pujotettu silmäaukoistaan rautalankaan, joka oli taivutettu lenkiksi. Kansliassa nahat tarkastettiin, vietiin kirjaan ja lenkkiin laitettiin sinetti. Nahkakauppiaat kiersivät ostamassa nahkoja metsästäjiltä ja hoitivat ison osan leimauksesta. Minä myin omani kauppiaalle.

Vuosittain metsästetty oravamäärä on ollut uskomattoman suuri. Luonnonvarakeskus ei ole tilastoinut määriä ja olen joutunut arvioimaan niitä maakuntalehtien artikkeleista. Sanomalehti Sisä-Suomessa on kirjoitus 20.12.1938, jossa kerrotaan vuonna 1938 Keski-Suomessa leimatun 66–67.000 nahkaa. Tämä tarkoittaa, että maakunnassa on ammuttu 10 päivän aikana orava joka 14–15 sekunti.

Luhanka kuului tuolloin Mikkelin lääniin, eikä ole tässä selvityksessä. Luhangassa on leimattu noin 900–1000 nahkaa ja Saarijärvellä noin 15.000 nahkaa vuosittain.

Metsästin yksinäni koiran kanssa. Männynoksalta oravan sai helpommin kuin kuusipuusta. Kuusi tekikin vasta tuloaan Luhangan metsään. Metsälaiduntaminen oli jatkunut nelisensataa vuotta ja sen jäljiltä oli metsässä laidunaukkoja ja mansikkaketoja.

Kuusi oli aggressiivinen, varjossakin pärjäävä laji ja levisi monin paikoin valtapuuksi. Sillä oli vaikutusta metsän kasvustoon ja eläimistöön. Perhoset ja muut valoa tarvitsevat hyönteiset ja kasvit hävisivät. Mansikoitakaan ei ollut enää tuoda kotiin metsäreissuilta. Metsässä liikkuminen vaikeutui ja hiihtolatuja tehtäessä tarvittiin kirves ja saha mukaan.

Minulla oli oravannahkainen karvahattu. Se perinteinen malli, jossa käännettiin läpät alas tarvittaessa ja sidottiin nauhalla leuan alitse. Se hattu oli miellyttävä pitää ja kului loppuun 1970-luvun lopulla. Suomessa uusia ei saanut.

Suomessa on toteutettu metsän jatkuvaa kasvatusta ja valikoivaa puunkorjuuta ammoisista ajoista 1960-luvulle saakka. Ei ollut vaihtoehtoja – ei ollut koneita.

Nykyiset metsägurut tuntevatkin kaipuuta kuvittelemiinsa vanhoihin aikoihin. Silloin kaadettavien puiden valinta oli hupaisaa hommaa. Myytäessä puuta tarvittiin metsäneuvoja tekemään puiden valinta. Tavallisesti hän seisoi kiven päällä pitäen vanerilevyä, johon oli kiinnitetty paperiarkki tehtävänään arvioida otettavat puut ja komentaa kahta mittaryhmää.

Ryhmään kuului kaksi henkilöä, puun paksuuden mittaaja ja leimakirvesmies, joka leimasi puun. Neuvoja merkitsi paperiinsa puun lajin ja paksuuden. Leimauksen tuloksena paperille muodostui leimikko, jota metsänomistaja kauppasi puunostajille.

Aikanaan tuli metsurien vuoro kaataa puu kirveellä ja sahalla ja siirtää pelkillä lihaksillaan kuitupuu pinoon ja tukkipuutakin sen verran, että ajomies sen talvella havaitsi. Tukkipuun käsittelyyn sisältyi vielä yksi vaihe – apteeraus. Sitä teki erikoismies, joka merkitsi tukkipuun katkaisukohdat. Sitten saatiin moottorisahat ja metsäkoneet ja ne korvasivat lihastyön.

Risto Hänninen

Tagged with →