Tässä kuussa tulee kuluneeksi 14 vuotta siitä, kun muutimme Tallinnaan. Kysyn välillä lapsiltani, minkä maalaisia he ovat. He katsovat minua hölmistyneinä ja vastaavat: “No suomalaisia! Mitä sä nyt taas sekoilet?” Taustaksi kerrottakoon, että esikoiseni on asunut Suomessa elämänsä kaksi ensimmäistä kuukautta, nuorimmainen ei päivääkään.

Jatkan yleensä kysymystä: “Mistä te olette kotoisin?” Seuraa edelleen silmien pyörittelyä. “OMG äiti! Me ollaan Tallinnasta.” Niin, he ovat syvästi suomalaisia tallinnalaisia.

Opin jokin aika sitten sanan “monipaikkaisuus” ja olen miettinyt sitä paljon. Tajuan, että lapseni ovat malliesimerkki luontevasta monipaikkaisuudesta. He ovat sukupolvea, joka on kasvanut täysin sujuvasti siihen, että omaa identiteettiä ei tarvitse välttämättä sitoa yhteen fyysiseen paikkaan.

Itse edustan yksipaikkaisuutta. Olen yhdessä paikassa kasvanut maahanmuuttaja, jonka on täytynyt tietoisesti opetella uuden elinympäristön tavat ja kieli ja joka tulee aina olemaan vähän ulkopuolinen. Monipaikkaisuuteen kasvavat lapset taas – no, he vain kasvavat siihen. He ovat kotonaan kahdessa kulttuurissa, tässä tapauksessa Virossa ja Suomessa. He seuraavat yhtä suurella innolla kummankin maan euroviisukarsinnat. He seuraavat kummankin maan tubettajia. He osaavat nauraa kummankin maan vitseille ja osaavat nimetä suosikkiruokansa molempien maiden ruokakulttuurista. Eikä mihinkään tästä ole tarvinnut tehdä erityistä lisäponnistusta, koska se on heidän arkeaan.

Kaikessa tässä minulla on paljon enemmän sulattelemista kuin heillä, sillä ajattelen, että ihmisellä täytyy olla juuret jossain. Muuten olo voi jäädä irralliseksi. Kun on itse elämänsä ensimmäiset 20 vuotta viettänyt kylällä, jossa on ympärillä koko ajan samat turvalliset ihmiset, samat hiihtokilpailut, samat maisemat ja samat kyläkaupan gouter-siivut, tunnen välillä levottomuutta siitä, mahtaako oma jälkikasvu kokea kuuluvansa mihinkään.

Mutta alan vähitellen ymmärtää, että juuret voivat tulla muustakin kuin siitä, että kasvaa vain yhdessä paikassa. Ne tulevat pienistä arjen jutuista ja oman perheen perinteistä, joita voi arjessa ja juhlassa toistaa vuodesta toiseen, vaikka asuinpaikka vaihtuisikin.

Kirjoitan tätä puolivälissä Suomenlahtea. Laivamatka on monipaikkaisen arjen ytimessä, liukuma kahden maailman välillä. Lapsilleni laivamatka on verrattavissa paikallisbussireissuun, jossa ei ole mitään “hienoa” tai erityistä. Se on arkinen kulkuneuvo, jolla päästään mummolaan ja serkkuja moikkaamaan. Juuret kasvavat merta ylittäessäkin.

Silja Hurskainen

Kirjoittaja on tammijärveläinen, jolla on tallinnalaiset lapset.