Kiistellyn vasemmistopoliitikon juuret olivat Luhangassa ja sieltä löytyivät myös piilopaikat tarvittaessa. Isänsä, Neuvostoliiton ylimpään johtoon asti edenneen Otto Wille Kuusisen kautta Hertta Kuusinen oli tavallaan myös yksi maailmanpolitiikan pelinappuloista.

Hertan persoona ja toiminta ovat herättäneet ja herättävät kysymyksiä edelleen. Hän oli joidenkin mielissä sinnikäs luokkataistelija ja sotien jälkeisen yhteiskunnan sosiaalinen uudistaja, samalla kun isää ja tytärtä on yleisesti pidetty maanpettureina sekä aitoina uhkina Suomen itsenäisyydelle.

Hertta Elina Kuusinen syntyi Luhangassa 14. helmikuuta vuonna 1904. Hänen äitinsä Saima (o.s. Dahlström) oli lempääläisen Nisulan talon tytär. Isä Otto Wille Kuusinen oli laukaalaisen räätälin poika, joka äitipuolensa tukemana opiskeli ylioppilaaksi Jyväskylän lyseossa ja valitsi jo lukioluokilla häntä kahdeksan vuotta vanhemman Saiman puolisokseen. Pariskunnan ensimmäinen lapsi syntyi, kun Otto Wille oli yhdeksäntoista ja Saima 27-vuotias.

Otto Wille osallistui nuorten rientoihin Luhangassa käydessään ja piti isänmaallisia puheitakin, radikalisoituen vasta myöhemmin voimakkaasti vasemmalle. Otto Wille Kuusinen vetäytyi sisällissodan repimästä Suomesta usean muun johtavan punaisen tavoin Neuvosto-Venäjälle vuonna 1918, missä hän jatkoi toimintaansa suomalaisen kommunistisen liikkeen ytimessä.

Teini-ikäinen Hertta varttui Suomessa neljän muun lapsen kanssa äitinsä Saiman kasvattamina. Yksinhuoltajaperhe asui Helsingissä ja Hertta kävi Helsingin uutta yhteiskoulua. Väliin asuttiin ja koulua käytiin Jyväskylässäkin. Hertta Kuusinen seurasi jo teinivuosina herännyttä omaa poliittista kutsumustaan, muutti 1922 isänsä tien viitoittamana Neuvosto-Venäjälle. Hän ryhtyi vakaumukselliseksi kommunistiksi ja jopa omaksui kotikielekseen venäjän.

Kuusinen oli vuosina 1923–1933 aviossa niin ikään Neuvostoliitossa asuneen suomalaiskommunistin Tuure Lehénin kanssa. Avioliitosta syntyi poika Yrjö, joka kuoli keuhkokuumeeseen vuonna 1942.

Kuusisen asuessa Moskovassa hän mm. opiskeli ja opetti Lenin-koulussa 1930–1934. Kuusinen työskenteli bolsevikkien kansainvälisen järjestön Kominternissa 1926–1934 ja oleskeli jonkin aikaa Saksassa. Lenin-koulussa hän käytti nimeä Greta Kraft ja Kominternin kansainvälisen osaston pohjoismaisissa tehtävissä nimeä Iris Pettersson. Näinä aikoina Hertan elämä rakentui jo kohti tulevaa uraa kovan linjan poliittisen, äärivasemmistolaisen suoran toiminnan piirissä.

Kuusinen saapui salaa Suomeen keväällä 1934 mutta pidätettiin pian ja tuomittiin vankeuteen valtiopetoksen valmistelusta. Kuusinen kärsi tuomionsa Turussa sekä Hämeenlinnassa ja vapautui keväällä 1939. Vapauduttuaan Kuusinen tapasi pian toisen kommunistin Yrjö Leinon. He rakastuivat ja päätyivät talvisodan syttymisen 30.11.1939 aikoihin painumaan maan alle, jotta eivät joutuisi uudelleen pidätetyiksi.

Kuusinen ja Leino olivat majailleet tunnetun vasemmistovaikuttajan (myöhemmin mm. Yleisradion pääjohtajana toimineen) Hella Wuolijoen omistamassa Marlebäckin kartanossa Iitissä. Sieltä he lähtivät linja-autolla Heinolaan, mistä Leino osti pariskunnalle kulkuneuvoksi potkukelkan. Sillä lykkien he jatkoivat pitkän, noin sadan kilometrin (!) matkan Tammijärvelle, missä he majoittuivat aluksi Rauhalaan (ent. Puolakko), jossa Hertta oli viettänyt aikaa lapsena.

Paikkaa oli tosin pian pakko vaihtaa vilkkaalta Tammijärveltä johonkin rauhallisempaan, varsinkin kun vieraat ikkunan takaiset jalanjäljet lumessa kertoivat, että epäilys vieraista oli herännyt. Läheinen Hertan äidin kotitalo Nisula ei myöskään tullut kyseeseen, sillä talon väki oli isänmaallista eikä hyväksynyt sukuun pesiytynyttä kommunistiainesta. Talvisotatalvena Nisulaan oli sijoitettu 11 karjalaista Viipurin evakkoa.

Sopivan syrjäinen sijainti pakenevalle parille löytyi Lempäästä Yskin talosta, jonka tytär oli ollut nuorena Kuusisten kotiapulaisena Helsingissä. Sinne heidät huolittiinkin ja kortteeriksi tuli talon savusauna. Tästä piileskelystä toimittaja Janne Airaksinen kirjoitti 5.6.2002 ilmestyneessä Joutsan Seudun numerossa julkaistun artikkelin, jossa haastateltiin Lempään kylän asukasta Aili Vilanderia. Vilander ei itse törmännyt pariskuntaan, mutta muisteli puheita, joita jälkeenpäin kuultiin, kun paikalliset rohkaistuivat jakamaan kokemuksiaan aiheesta.

Sotatalvi 1939–40 oli tunnetusti luminen ja hyytävän kylmä, Luhangassakin ajoittain jopa nelisenkymmentä astetta pakkasen puolella. Pariskunnan elämä savusaunan hämärissä, ahtaissa ja nokisissa oloissa piileskellen ja värjötellen kysyi sitkeyttä. Tulta pidettiin yllä ja ulos saunasta uskaltauduttiin enimmäkseen vain öisin – päivät hytistiin kuumaa juomaa termoskannusta hörppiessä, seuraavaa yötä odotellen.

Koetettiin lämmitellä jopa pahnoihin kaivautuen. Paljastumisen uhka piti kumpaisenkin alati valppaana. Läheltä piti -tilanteita koettiinkin; lehmille alusia tuomaan saapunut naapurin isäntä näki vieraan miehen – Yrjö Leinon – vilaukselta oven raosta ja Leino pakeni täpärästi ikkunasta pihalle. Yskin talon väki onnistui kuitenkin selittämään tämän ja muutkin epäilyttävät tilanteet parhain päin.

Kiinnostuipa naapurikylän poliisikin Yskin kasvaneesta kyläkaupan laskusta. Talon väelle hermopaine oli kova, kun pesuvesikin piti viedä saunalle salaa, oli talon Olga-tytär kertonut Aili Vilanderille.

Saunalta löytyi sittemmin kirjeitä, jotka osoittivat, että pariskunta oli uskonut joillekin tahoille sijaintinsa. Kirjeenvaihto on valitettavasti kadonnut. Erityinen episodi on huhuttu neuvostokoneen ylilento ja mahdollinen tarvikkeiden pudottaminen karkulaisille talvella 1940. Aili Vilanderin äiti oli tullut heidän kotinsa tupaan ja todennut nähneensä lentokoneen Pitkänniityn yläpuolella ja pudottaneen jotakin.

Talvisodan päätyttyä 12. maaliskuuta 1940 Kuusinen ja Leino lopettivat piileskelynsä ja palasivat Helsinkiin. SKP:n toiminta aktivoitui ja Hertta sai myös yhteyden isäänsä Otto Willeen. Kuusinen oli myös perustamassa kommunistista Vapaa Sana -julkaisua. Valtiollinen poliisi pidätti Leinon joulukuussa 1940 ja hänet vangittiin. Hertta Kuusinen vangittiin 18. kesäkuuta 1941 juuri ennen jatkosodan käynnistymistä. Kuusinen oli turvasäilössä Hämeenlinnassa kesäkuusta 1941 syyskuuhun 1944.

Syksyllä 1941 Leino oli tarkoitus lähettää rintamalle, mutta Riihimäen asemalla hän pakeni junasta. Leino piileskeli jatkosodan ajan Helsingissä. Kumpikin siis joko lymyili piilossa tai oli vangittuna 1930–40-luvuilla usean vuoden ajan. Hertta Kuusinen ja Yrjö Leino olivat naimisissa 1945–1950, jolloin Hertan sukunimi oli Kuusinen-Leino.

Molempien ura sotien jälkeisen, uudelleen täyden toimintavapautensa saaneen SKDL:n (Suomen Kansan Demokraattisen Liiton eli samalla SKP:n) riveissä sai uuden nosteen. Yrjö Leino toimi kansanedustajana 1945–51, ministerinä kolmessa eri hallituksessa vuosina 1944–1948 ja johti pahamaineista punaista Valpoa eli Valtiollista poliisia vuosina 1945–1948, kunnes tuli irtisanotuksi hänen luovutettuaan sodan jälkeen useita henkilöitä Neuvostoliittoon ilman parlamentaarisia valtuuksia.

Ensimmäisissä sodanjälkeisissä eduskuntavaaleissa vuonna 1945 myös Kuusinen valittiin SKDL:n listalta kansanedustajaksi. Kuusinen oli SKDL:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja ja sen näkyvä keulakuva 1945–1966. Hän oli mukana viemässä läpi lapsilisäuudistusta, samapalkkaisuutta, työviikon lyhentämistä ja äitiyslomaa.

Kuusinen kuului Suomi–Neuvostoliitto-Seuran keskusjohtokuntaan kolmekymmentä vuotta, 1944–1974. Hertta pyrki aikaansaamaan seuran toiminnan vireille myös Luhangassa: Kuusinen kävi perustamassa parikin kertaa SNS:aa Sydänmaalle eli Lempääseen, hänen ministerinä ollessaan. Siellä oli potentiaalinen toiminnan vetäjä, paikallinen kommunisti Lehto, jolla oli myös oma karkulais- ja piileskelyhistoriansa. Hän oli kommunisti, muttei kokemustensa valossa ainakaan aluksi suostunut tunnustamaan Neuvostoliittoa ystäväksi.

Toisella kerralla yritys onnistui paremmin, tosin Luhangan-osasto ei senkään jälkeen missään vaiheessa toiminut laajassa mitassa. Hertta saapui ministeriautolla kuljettajan ohjastamana turkki päällä ensin Puolikkoon -myöhemmin Rauhalaan-, vaihtoi siellä vaatteita vaatimattomampiin ja saapui sitten Lempään koululle ainakin pari kertaa pitämään innostavia puheitaan seuran toiminnan puolesta.

Limusiini juuttui eräällä Lempään-reissulla keväisessä kelirikossa sillan rummun pieleen. Lähitaloista haettiin miehiä ja poikia apuun. Kalevi Pietilä totesi: ”Käytiin nostamassa sen auto ja pantiin matkaan”. Kuusinen pyrki näillä Lempään-matkoillaan myös Nisulaan, mutta kuulemma siellä odotti portailla hänen setänsä Kalle Dahlström (myöh. Laaksovirta), joka ei päästänyt Herttaa taloon todeten: ”tänne ei ole tulemista”. Siitä Hertta suivaantui ja sanoi: ”kyllä tämä talo on vielä minunkin”.

SKP:ssä oli 1960-luvun jälkipuoliskolta lähtien erimielisyyksiä, jotka kärjistyivät vuonna 1968, kun Neuvostoliitto miehitti Tšekkoslovakian. Hertta päätyi tuomitsemaan miehityksen: ”rauhanomainen tie sosialismiin vaatii, että jonkin verran väkivaltaa joudutaan käyttämään, muttei siis suuremmin”.

Julkisuudessa viihtyvä ja yleisönsä ottamaan kykenevä Kuusinen tuli laajalle kuulijakunnalle tunnetuksi mm. vuosien 1945–1949 Yleisradion radio-ohjelmasta Pienoisparlamentti, jossa puolueiden edustajat väittelivät ajankohtaisista asioista.

Toimittaja Jaakko Okker on myöhemmin muistellut, Hertan edustaneen mediassa aivan uudenlaista tulevaisuuden poliitikkopolvea: ”Hän ei korottanut ääntään, mutta silti se kuului yli muiden. Hän puhui vakuuttavasti ja loogisesti, eikä hänelle tuottanut vaikeuksia sotkea tosikkomaisten keskustelukumppaneiden valmistellut ja paperinmakuiset puheenvuorot”. Hertta vieraili rohkeasti 1960-luvulla myös viihteellisissäkin TV:n makasiiniohjelmissa ja seurusteli luontevasti aikansa eturivin mediapersoonien kanssa.

Hertta Kuusisesta ja toisesta julkisuudessa tunnetusta suomalaisesta, vaikkakin poliittisesti aivan eri maailmaa edustaneesta kirjailija Olavi Paavolaisesta tuli elämänkumppanit vuonna 1952. Kuusinen ja Paavolainen asuivat yhdessä Paavolaisen kuolemaan vuoteen 1964 asti. Vanhemmat koulupojat muistavat nähneensä Kuusisen käyneen Rauhalassa kesäisin, myös Olavi Paavolaisen kanssa. Kuusinen matkusti vuonna 1974 Moskovaan saamaan hoitoa pitkälle edenneeseen sairauteensa ja kuoli siellä 18. maaliskuuta samana vuonna.

Hertta Kuusinen ei ole ollut kaikille luhankalaisille hänet muistaville, eikä hänen vaiheitansa tarkemmin tunteville helppo henkilö muistella eikä kommentoida. Luhangassa 1930–40-luvuilla suojeluskunta- ja lottatoiminta olivat vahvasti voimissaan. Kirkonkylän sankarihautausmaalla kohoaa lukuisia muistokiviä. Stalinin johtaman Neuvostoliiton yllätyshyökkäys talvisodassa yhdisti kansan enemmistön luokkataustasta riippumatta.

Otto-Wille Kuusinen keulakuvanaan viritellyn Terijoen nukkehallituksen perustaminen pian talvisodan puhjettua sai myös suomalaisen työväen yhä vankemmin puolustamaan maataan. Isä ja tytär herättävät vieläkin ristiriitaisia tunteita sekä häpeääkin.

Ylin kuva: Hertta Kuusinen kuvattuna 1940-luvun lopulla. Kuva: Museovirasto, Historian kuvakokoelma.

Torsten Oskar Vahervuori ja Hertta Kuusinen

Hertta Kuusinen sivusi Vahervuorten perhehistoriaa vuosien varrella: luhankalaislähtöinen suurlähettiläs ja valtiosihteeri Torsten Oskar Vahervuori (syntyjään Nordquist) oli muutamaa vuotta nuoremman Hertta Kuusisen lapsuuden ystävä ja joidenkin puheiden mukaan kuulemma tietynlainen nuoruuden ihastuskin.

Heidän tiensä kohtasivat useaan otteeseen myöhemmin aikuisiälläkin; haastavissa merkeissä heti sotien jälkeen – vuosien 1945–1946 sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä kun yhtenä avainsyytetyistä oli 1941–43 Suomen pääministerinä toiminut, Luhangassakin useasti vieraillut J.W. Rangell, joka oli Vahervuoren läheisimpiä ystäviä jo 1920-luvun Hämäläis-osakunnan vuosilta, jatkuen läpi molempien eliniän aina 1970-luvulle asti. Rangell tuomittiin vankeuteen kuudeksi vuodeksi. Myös muissa sotasyytetyissä oli Vahervuoren työtovereita ja ystäviä.

Hertta Kuusinen oli miehensä, sisäministeri Yrjö Leinon ohella keskeisimpiä tämän, Neuvostoliiton ja muiden liittoutuneiden mieliksi järjestetyn näytösluonteisen oikeudenkäynnin toimeenpanon masinoijia ja varmistelijoita, olihan Kuusisella suora yhteys Neuvostoliiton johtoon isänsä kautta.

Intressit eivät kohdanneet myöskään vuoden 1948 YYA-neuvottelujen tiimoilla. Vahervuori oli valmistelevissa Helsingin-neuvotteluissa sihteerinä sekä vaikuttamassa sopimuksen sanamuotoihin siten, että saataisiin itänaapuri tyytyväiseksi, mutta pidettäisiin kiinni Suomen itsemääräämisoikeuksista ja puolueettomuudestakin niin pitkälle kuin mahdollista.

Tytär Liisa Kolehmainen-Häyhä muistaa isänsä T.O. Vahervuoren aikuisiän kohtaamisten Hertta Kuusisen kanssa tapahtuneen kohteliaassa sävyssä ja kumpaisenkin keskittyneen Luhangan-kuulumisten vaihtamiseen, ”jottei tulisi riitaa”.

T.O. Vahervuori arvosti lapsuuden ystävyyttä silti niin korkealle, että kehui Hertan hyviä puolia silloinkin, kun ei olisi ehkä tarvinnut.

Vahervuoren/Nordquistin suvun läntinen haara Porin seudulla on ollut perinteisesti perin isänmaallista ja perustuslaillista väkeä, perheen pää Jussi Nordquist oli useaan otteeseen Suomen maajoukkueampujia MM- ja olympiatasolla ja mm. Argentiinan legendaarisen diktaattorin Juan Perónin tuttuja. Jokakesäinen Luhangan-kävijä, hiljattain edesmennyt Jussin poika, Ampumaurheiluliiton puheenjohtajanakin vaikuttanut Mikko Nordquist muisteli hirtehisesti, että erään kerran Satakunnassa sukuloidessaan Vahervuori erehtyi illallispöydässä tokaisemaan: ”Hertta Kuusinen on loppujen lopuksi kuitenkin erittäin älykäs ja viehättävä nainen”.

Porin-sukulaiset eivät puhuneet hänelle lähes pariin vuoteen.

Hertta Kuusinen nuorempien sisarustensa kanssa vuonna 1914. Kuvassa etualalla Heikki (vas.), Taneli ja Riikka-Sisko, takana Hertta ja Esa. Kuva: Lempään yhtymä.

Oskar Vahervuori

Piileskelyyn käytetty savusauna on tyly paikka

Hertta Kuusisen ja Yrjö Leinon piileskelyynsä käyttämä savusauna on yhä olemassa Yskin talossa pihapiirissä Lempään kylällä. Tilalla nykyisin asuva Eino Rantanen esitteli nykyisin puuvajana pitämäänsä rakennusta paikallislehdelle.

Vanha savusauna on melko lailla alkuperäiskunnossa. Sisäänlämpiävän kiukaan paikalla on nykyään tynnyri ja löylyhuoneen kattoa on uusittuna todennäköisesti alkuperäistä hieman matalampi, mutta piileskelijöiden tunnelmaan on yhä helppo eläytyä.

Saunan eteinen on löylyhuonetta isompi, ja eteisessä on ollut pata vedenlämmittämistä varten. Seinistä tulee valo läpi, ja käytännössä siellä on yhtä kylmä kuin ulkonakin. Itse saunan puoli ei koolla pilattu, ja kahden ihmisen oleskelu siellä on ollut varmasti hermoille käypää jo ahtaiden tilojenkin vuoksi.

Savusaunoille tyypilliseen tapaan pinnoista on saanut nokea pintaansa, ja kun kerrotun mukaan he uskalsivat pitää tulta ainoastaan yöaikaan, niin olo on varmasti ollut kovin savustunut. Vierailuhetkellä sää oli nollan pinnassa, mutta kylmän saattoi silti aistia lyhyenkin vierailun aikana. Talvisodan paukkupakkasten aikaan pariskunta ei uskaltanut lämmittää päivällä ollenkaan. He värjöttelivät valoisan ajan termospullosta nautitun teen tai kahvin avulla.

Talvisota Yskin savusaunassa on varmasti pysynyt Hertta Kuusisen ja Yrjö Leinon muistissa heidän elämänsä loppuun asti.

Janne Airaksinen

Eino Rantasen puuvarasto, entinen savusauna, on toiminut piilopaikkana tarinamme henkilöille. Savusaunan osuus näkyy mustempana rakennuksen osana. Kuvassa hämää perspektiivi, ja tulee ymmärtää, että sauna on hyvin pieni.
Vanha savusauna on melko lailla alkuperäiskunnossa. Sisäänlämpiävän kiukaan paikalla on nykyään tynnyri ja löylyhuoneen katto on uusittuna todennäköisesti alkuperäistä hieman matalampi, mutta piileskelijöiden tunnelmaan on yhä helppo eläytyä.

Lähteitä: Janne Airaksisen artikkeli JS 5.6.2002, Kansallisbiografia, Wikipedia, Risto Hännisen haastattelut.

Tagged with →