Törmäsin Ylen tekemään artikkeliin, jossa käsiteltiin suomalaista tervehtimiskulttuuria. Kyselyssä kerättiin kommentteja, mitä mieltä lukijat ovat suomalaisesta tervehtimiskulttuurista. Suurin osa vastanneista oli sitä mieltä, että siinä on paljon petrattavaa.

Me suomalaiset tunnetusti olemme vähäeleisiä ottaessamme toisiamme huomioon, verrattuna esimerkiksi Keski-Euroopan isoeleisiin kansalaisiin. Voisi sanoa, että meillä suomalaisilla ei ole moikkauskulttuuria. Ennemminkin moikkaaminen puhuttaa ja aiheuttaa epäselvyyksiä. Toisten mielestä on kohteliasta reagoida toiseen ihmiseen tervehtimällä, toinen taas ajattelee kunnioittavansa toisen reviiriä jättämällä tervehtimättä.

Tervehtiminen on mielestäni yksi käytöstapojen kivijalka, johon kuitenkin itsekin olen kompastunut useasti. En esimerkiksi luonnostaan tervehdi hiihtoladulla vastaantulevaa ihmistä, jos hän on täysin tuntematon. Ison tavaratalon kassalla myyjän toivottaessa hyvät päivänjatkot saatan jättää vastaamatta, mutta lähikaupan myyjälle tervehdin. Aina sanat tai eleet tervehdyksen osoittamiseksi eivät vain lähde.

Mutta missä menee tuttuuden ja tervehtimisen raja? Pitääkö samassa ryhmäliikunnassa käyvää ihmistä tervehtiä harrastuksen ulkopuolella? Entä ajatteleeko entinen naapuri minun olevan töykeä, kun monen vuoden poismuuton jälkeen en heilautakaan kättäni auton ratista vastakkain ajaessamme?

Olen samaa mieltä kyselyyn vastanneen enemmistön kanssa, että tervehtimiskulttuurissamme on parantamisen varaa. Ei meidän kuitenkaan tarvitse pitkospolulla toista ohittaessa jäädä päivän säätä tai tallattuja kilometrejä päivittelemään, jos ei ehdi tai huvita. Riittää, että osoittaa kohdatulle ihmiselle tervehdyksen elein tai sanoin. Jo ystävällinen nyökkäys täyttää tervehdyksen kriteerin.

Tervehtiminen ei maksa mitään, mutta tuottaa vastaavasti paljon hyvää. Oletko vihastunut, jos joku tuntematon on sinulle osoittanut ystävällisen tervehdyksen? En usko.

Voisimme yhdessä aloittaa sillä, että jos joku moikkaa sinua, moikkaa takaisin. Yritä kerrankin ehtiä moikkaamaan tuntematonta ensin, saatat saada vastauksena päivän piristävän hymyn.

Jonna Keihäsniemi

kirjoittaja, joka tietä ylittäessään ei osaa kiittää autoilijaa, vaan ennemmin steppailee hetken aikaa ja ylittää kadun sitten, kun auto on hävinnyt näkyvistä.

Tagged with →