Esko Tuukkanen on kuollut. Hän eli pitkän elämän. Tavallaan monta elämää, niin kuin kaikki, jotka pääsevät noin korkeaan ikään. Kunnes aika täyttyi, ja oli Eskon vuoro.

Tunsin Eskon hyvin reilun 20 vuoden ajan vuosina 1974–1995. Olimmehan soittokavereita. Esko oli soittaja. Oli hän paljon muutakin, mutta uskon, että musiikilla oli vahva sija hänen elämässään. Alun perin instrumenttina oli haitari, myöhemmin lisäksi myös vibrafoni.

Mutta ajat muuttuivat: 60-luvun loppupuolella Esko ostaa täräytti Hammondin sähköurut ja Leslie- kovaäänisen! Ja noin vaan omatoimisesti mies siirtyi haitarista Hammondiin. Olisi jäänyt tekemättä monelta sen aikuiselta haitaristilta. Esko oli nyt kehityksen kärjessä, sillä nuo soittopelit olivat maailmallakin uusinta uutta!

Minä olin pitkätukkainen rokkari 70-luvun alkupuolella, mutta silti löysimme heti yhteisen sävelen. Vappu 1974 Savonlinnan Wanha Casino, sieltä se alkoi. Minä soitin bassoa ja kitaraa, ja myös lauloin (en muuten koskaan kuullut Eskon laulavan, en edes hyräilevän).

Mutta Esko osasi soittaa. Opin hänen mukanaan koko suomalaisen tanssi- ja viihdemusiikin kirjon niin hyvin, että pärjäsin sillä itsekin omiin eläkevuosiin asti. Opin myös sen, kuinka soitetaan tyylikkäästi, siis tyylinmukaisesti. Tärkeä oppi!

Aina välillä pyysin Eskoa kaivamaan vanhan haitarinsakin esille, autenttisuuden vuoksi. Ja sitä lajia kyllä piisasi, kun Esko aloitti esimerkiksi valssin Äänisen aallot.  Niin paljon tarinaa olisi noilta vuosilta, että kirjan täyttäisi.

Kerronpa vielä lopuksi kuitenkin tämän. Aina silloin kun tuli soitosta tauko, tai muuten vaan istuttiin, Esko saattoi sanoa minulle: ”Puhutaan henkeviä, filosofoidaan!” Ja niinhän me aina tehtiin!

Hyviä keikkoja, Esko, siellä Yläkerran orkesterissa!

Hannu Tuovinen

Tagged with →