Matti Kassilan ohjaaman Aatamin puvussa… ja vähän Eevankin -komediaelokuvan ensi-illasta tuli lokakuussa kuluneeksi 50 vuotta. Elokuva kuvattiin kesällä 1971 pääosin Luhangassa, mutta muutamia kohtauksia taltioitiin myös Joutsassa ja muutamilla muilla paikkakunnilla.

Luhangassa kuvauksia tehtiin muun muassa Päijänteen selällä, Judinsalon laivalaiturilla, kirkonkylän raitilla, Mämminiementien varrella sijainneessa Pauli Rinteen kaupassa sekä yksityiskodeissa. Joutsassa kohtauksia taltioitiin paikallisen näyttelijän Eino Kaipaisen rantasaunalla.

Agapetuksen saman nimiseen romaaniin perustuva, Kassilan ja Osmo Lampisen käsikirjoittama Aatamin puvussa… ja vähän Eevankin kertoo maalaiskylään sijoittuvasta kesäisestä sattumusten sarjasta, jonka keskiössä ovat pakomatkalla oleva vankikarkuri (Risto Mäkelä), asemapäällikkö (Veijo Pasanen) sekä kesäpäivää vesillä viettävät ja asemapäällikön auttamismielessä kyytiinsä ottavat nuoret miehet Heikki Himanen (Heikki Kinnunen) ja Jussi ”Jusa” Kirves (Juha Hyppönen). Muissa keskeisissä rooleissa nähdään muun muassa Kauko Helovirta, Tapio Hämäläinen, Marja-Leena Kouki ja Tuire Salenius.

Elokuva ylsi ilmestymisvuonnaan Suomen katsotuimpien elokuvien listalle sijalle 12. Sijoitus oli hyvä ottaen huomioon sen, että elokuvan edellä oli vain kaksi kotimaista elokuvaa, Spede Pasasen Hirttämättömät ja Kahdeksas veljes. Televisiossa elokuva esitettiin ensimmäisen kerran 24.1.1976 ja se houkutteli tuolloin ruutujen ääreen 2,1 miljoonaa katsojaa.

JS pyysi muutamia henkilöitä muistelemaan Luhangassa kesällä 1971 tehtyjä kuvauksia. Kaksiosaisen juttusarjan ensimmäisessä osassa ääneen pääsevät tuotantoryhmään kuuluneet Heikki Kinnunen, Marja-Leena Kouki ja Taavi Kassila, toisessa osassa kuvauksia seuranneet luhankalaiset ja Luhangan vapaa-ajan asukkaat.

Taavi Kassila tunnetaan elokuvaohjaajana, kirjailijana ja joogaopettajana. Hän on muun muassa kirjoittanut ja ohjannut kolme kokoillan elokuvaa, noin 50-tv-elokuvaa ja tv-ohjelmaa sekä kirjoittanut lukuisia kirjoja joogasta ja Intian filosofiasta.

Taavi Kassila muistelee:

Isäni Matti Kassilan ryhtyessä keväällä 1971 kokoamaan tuotantotiimiä Aatamin puvussa…ja vähän Eevankin -elokuvaan hän kysyi mukaan Luhankaan minua toiseksi kamera-assistentiksi sekä veljeäni Teemua valoryhmään ja samalla oppimaan elokuvantekoa. Tartuimme totta kai haasteeseen. Olin itse tuolloin 18-vuotias ja Teemu 19-vuotias.

Oppia kertyi meille nuorille paitsi elokuvan tuottamisesta, myös elämästä ja ihmisistä laajemminkin. Vastuuni kasvoivat projektin edetessä, otin muun muassa filmin viralliset mainoskuvat ja toimin kuvaajan apuna kameran objektiivin terävöittäjänä eli skarpparina.

Isämme oli ohjaajana hyvin järjestelmällinen. Käytettävissä oli noin 30 kuvauspäivää, aloitettiin juhannuksen jälkeen ja kuvaukset oli määrä saada päätökseen heinäkuun loppuun mennessä. Jokainen kuvauspäivä oli suunniteltu etukäteen. Hänellä oli iso kirja, jossa juoksivat kunkin päivän kohtaukset, jonka mukaan määrittyivät kalusto-, tarpeisto- ja puvustusvaatimukset.

Jokainen sopimus solmittiin etukäteen ja kaikki esivalmistelut oli tehty, kun kuvaukset alkoivat. Aina välillä ajettiin Luhangasta Jyväskylään katsomaan jo tallennettuja otoksia elokuvateatterin valkokankaalta. Filmin leikkaus ynnä muut jälkityötkin hoituivat varsin nopeasti, ensi-ilta oli jo 8.10.1971.

Muistan elävästi, että elokuvassa oli useita vauhdikkaita kohtauksia – erityisesti Juha Hyppönen oli rohkea ja urheilullinen, halusi itse tehdä kohtauksia ilman stunttia. Hän muun muassa ajoi Rätti-Sitikkaa paikoin huolestuttavankin vauhdikkaasti. Ja elokuvan naisnäyttelijät säteilivät Luhangan kesässä.

Selittämätöntä mystiikkaakin oli ajoittain ilmassa. Eräänä päivänä oli yllättäen pakko vaihtaa kuvausjärjestystä ja emme tavoittaneet puhelimettoman maalaistalon väkeä ennen kuin kuvausryhmä ampaisi varoittamatta pihaan. Kuinka ollakaan, emännällä olikin jo aamukahvit katettuna pöytään. Hän oli jotenkin saanut intuitionsa kautta tiedon siitä, että kuvausryhmä saapuisi aamulla.

Valtaosa porukasta majoittui Luhangan kylän kansakoululla. Asuimme koko kuvausajan Luhangassa, paitsi sellaiset näyttelijät kuten Eila Rinne ja Risto Mäkelä, jotka saapuivat paikalle vain omien kohtaustensa kuvauksiin.

Kuvauspaikalla taukojen aikana, kun kalustoa huollettiin ja asennettiin, Heikki Kinnunen viihdytti porukkaa muun muassa imitoiden Lomakeitaan yrittäjää Leo Aroa, joka tuki elokuvan tuotantoa monin tavoin ja käväisi lähes päivittäin katsomassa, että kaikki oli hyvin sekä tarjoamassa paikallisia palveluja. Leon persoonallinen olemus ja puhetapa jäivät useimmille mieleen.

Kävimme vasta avatulla Lomakeitaalla harva se ilta kuvausten jälkeen. Siellä tutustuttiin moniin paikallisiin ja jatkoillekin lähdettiin. Luhangan kesä oli seikkailua niin nuorille näyttelijöille kuin tuotannon väellekin, moni tuppasi ottamaan ilon irti elämästä. Olihan se loma-aikaa useimmille varsinkin pitkien teatterikiinnitysten väleissä.

Luhangan kesäasukkaan Minna Balhornin (myöh. Erkamo) Luhanksaaressa roihusi rannassa nuotio. Oli otettu rohkaisuksi miestä väkevämpää ja loikimme tulen yli heitellen vaikka minkälaisia kärrynpyöriä, kuten nuoret miehet joskus intoutuvat tekemään. Se kesä oli varsin kostea ja sama meno meinasi jatkua kuvausten jälkeenkin ruuhka-Suomeen palattua. Löysin kuitenkin pian sen jälkeen henkisyyden, opin meditoimaan ja jätin kosteat juhlat. Sillä tiellä olen vieläkin.

Heikki Kinnunen on jo pitkään kuulunut Suomen tunnetuimpiin näyttelijöihin. Kinnunen jäi vuonna 2009 eläkkeelle Tampereen Teatterista ja on työskennellyt sen jälkeen vapaana taiteilijana. Kuva: Tampereen Teatteri / Harri Hinkka

Heikki Kinnunen muistelee:

Olin kesällä 1971 25-vuotias. Oli mielenkiintoista, että Matti Kassila kokosi tähän elokuvaan tuotantotiimin kauttaaltaan nuorista tekijöistä, puvustajapuolisoaan Ainoa sekä ykköskuvaaja Olavi Tuomea lukuun ottamatta. Näyttelijöissä sen sijaan oli vanhempaa kaartia, useita loistavia näyttelijöitä, ja me nuoremmat koetimme ottaa heiltä oppia parhaamme mukaan. Matti Kassila suhtautui iästä riippumatta kaikkiin samoin tavoin. Kuvaaja Tuomikin jaksoi neuvoa nuorempia.

Elokuvassa on joitakin sateisia kohtauksia, mutta muistini mukaan Luhangassa ei silloin sadellut erityisen paljon. Niinpä Luhangan VPK pestattiin tuottamaan sateita paloruiskujen avulla. Ammattilaisen silmään ne kyllä näkyvät aika selvästi.

Hyppösen kanssa eräässä kuvassa piti juosta maastossa munasillamme, suihkutimme toisiimme solidaarisesti hyttysmyrkkyäkin. Ohjeistettiin kuvaaja Ola Tuomea, etteivät miehiset paikat erotu liian tarkasti. Jyväskylässä teatterin kankaalta kohtauksia katsottaessa kuitenkin huomattiin että ”siellä ne heiluivat samaan tahtiin.”

Filmin toimintakohtauksista sen verran, että muun muassa jouduin ratsastamaan ilman satulaa. Kun vihdoin pääsin ratsun selkään, kuvattiin saman tien varmaan puoli tuntia – jopa kiitolaukkaakin niityllä. Kun varsinainen hevos-stunt-tuuraaja sitten saapui myöhemmin paikalle, hän putosi heti ensi töikseen hevosen selästä maahan.

Kun Tuire Salenius ajoi pienen perehdytyksen jälkeen (Leo Aron) pikaveneellä hurjana aaltoihin, silloin todella pelotti. Samoin kun piti tähdätä tarkasti, että osuttiin lossin vaijerien yli juuri oikeassa kohdin ja oikealla hetkellä. Ja sitten vankikarkurin pakomatkan päätös toisella veneellä: Risto Mäkelä kaahasi Veijo Pasanen kyydissään täyttä vauhtia kuivalle hiekkarannalle, paatti eteni maalla varmaan toistakymmentä metriä ja siinä olisi voinut käydä kuinka tahansa.

Omakohtaisesti täpärä tilanne oli myös se, kun nimismiehen susikoira usutettiin kannoilleni, se oli ihan tosissaan. Juuri ja juuri kerkesin turvaan.

Sattumakin suosi. Olimme katsomassa paikkoja eräänä niin sanottuna korjauspäivänä, jolloin otettiin välikuvia. Paikkaukseksi jo kuvattuihin kohtauksiin kytättiin puuttuvaa harmaan päivän maisemavalaistusta. Kassila huomasi, että kuplavolkkarin kokoinen yksinäinen poutapäivän pilvi oli purjehtimassa aurinkoa kohti. Ja se osui ihan kohdalleen.

En itse paljon tavannut luhankalaisia, mutta paikallisista jäi mieleen yksi juttu, joka riemastutti. Vanhemmat kyläläiset tunnistivat meistä parhaiten lumppuri Hiskiä näytelleen Pentti Irjalan. ”Nyt tuli se Noster-sillimies”. Irjala oli tullut TV-katsojille tutuksi kyseisen mainoksen myötä.

Koko kuvausten ajan asuttiin kylän kansakoululla, oltiin kommuunissa enimmäkseen hyvässä jätkäporukassa. Elokuvan teko oli pääasia, Veijo Pasasen ja muiden merkkimiesten kanssa illat menivät tarinoidessa, minulla ei perheellisenä miehenä ollut hinkua kylille. Muut nuoret miehet ja pojat saivat tietenkin tehdä mitä tykkäsivät, ei me toisiamme kytätty.

Viimein koitti elokuvan karonkka. Käväistiin illallistamassa Joutsenlammella. Portsari kysyi meikäläiseltäkin papereita. Hän kyllä tiesi kuka olin, mutta halusi selvästi vähän velmuilla, että turha tänne on kuuluisuuksien tulla isottelemaan.

Paikka meni kiinni juuri, kun tuntui, että ollaan pääsemässä vauhtiin. Koetettiin salakuljettaa kämpille pöydistä vähän viinejä servieteistä kyhätyillä korkeilla. Eiväthän ne pitkälle riittäneet. Mutta ei aikaakaan, kun järjestäjä Mauri Jaakkola tupsahti kansakoululle erään luhankalaisen kanssa, jolla oli mukanaan kokonainen maitotonkallinen sahtia. Koko porukka otti sahtia ja se oli hyvää – luhankalaiset näköjään osasivat tehdä sitä. Niistä tulikin vielä ihan iloiset juhlat.

Oli kaunis kesä, eikä ihmisillä mihinkään kiire. Nautimme kaiken kaikkiaan luonnosta ja kyläidyllistä – ihan kuin se filmin loppukuvan koira, joka vilkaisee taakseen ja jatkaa rauhallisesti jolkotellen matkaansa. Luhangasta ja luhankalaisista jäi meille kaikille hyvät muistot.

Marja-Leena Kouki on esiintynyt myöhemmin urallaan monissa televisiosarjoissa ja elokuvissa sekä teatterissa. Kuva: Esa Hautalampi

Marja-Leena Kouki muistelee:

Olin 26-vuotias nuori näyttelijätär ja ilahduin suuresti Matti Kassilan soittaessa, olin hänelle tuttu vuoden 1968 elokuvasta Kuuma Kissa. Aatamin puvussa… ja vähän Eevankin -elokuvan tuotannossa oli kauhean kivaa porukkaa, joita arvostin paljon ja joilta pyrin saamaan oppia. Mukana oli useita vanhoja eturivin niminäyttelijöitä – erityisesti Veijo Pasanen oli varsinainen komedian mestari.

Kuvauksissa oli monia mieleenpainuvia tilanteita. Muistan muun muassa miten pääsin ajamaan nimismiehen tyttären kaverin roolissa rättisitikalla, vaikka minulla ei ollut ajokorttia. Elokuva oli tosi toiminnallinen; kohtauksissa liikuttiin vauhdikkaasti, milloin hevosella, autolla, ja moottoriveneellä.

Yksi kohtaus oli, jossa tuntui, että sydän pysähtyi. Veneellä kaahattiin täysillä ja väistettiin lossinvaijeri nipin napin. Kauhean jännittäviä, mutta myös kivoja hetkiä oli sinä kesänä Luhangassa paljon. Ja komiikkaa molemmin puolin kameraa. Yhtäkkiä tuli mieleen myös eräs kohtaus, kun mentiin Tuire Saleniuksen kanssa järveen uimaan, vannotettiin kuvaaja Ola Tuomea, että eihän vain tissit näy.

Naisnäyttelijöistä muistelen lämmöllä varsinkin Pia Hattaraa keskusneidin roolissa, ja Eila Rinnettä, jonka aikuisromanssissa vankikarkuri Risto Mäkelän kanssa oli jotakin todella syvällistä.

Paikallisia avustajia ja muita ihmisiä kohdattiin kyllä, mutta oma huomioni oli kiinnittynyt ihailemieni kokeneiden kanssanäyttelijöiden työskentelyn seuraamiseen. Oma näyttelijäntyöni on painottunut enemmän teatterin lavalle, ja Luhangan kesässä kertyi hyvää kokemusta elokuvanteosta.

Okku Vahervuori
Tarja Kuikka

Yläkuva Aatamin puvussa… ja vähän Eevankin elokuvasta. Kuvassa Tuire Salenius (vas.), Marja-Leena Kouki ja Heikki Kinnunen. Kuva: Fennada-Filmi Oy, Yle.

Otteita elokuvaa sivuavasta elämäkertasarjakuvasta

Taavi Kassilalla on parhaillaan tekeillä kesää 1971 käsittelevä elämäkertasarjakuva, jossa sivutaan myös Aatamin puvussa… ja vähän Eevankin -elokuvan kuvauksia. JS julkaisee ohessa otteita sarjakuvasta Kassilan luvalla.