Jääsjärven hukkuneiden surullisen tarinan seuraaminen paikallislehden jutuissa on ollut yllättävän merkityksellistä monelle lukijalle. Saatu palaute osoittaa, että onnettomuus on keskusteluttanut ihmisiä ihan viime aikoihin asti, vaikka se tapahtui 1937. Onnettomuus on ollut jopa oletettua suurempi järkytys aikalaisille.

Lehdelle vinkattiin, että Niemistenkylällä asuva Tapio Hölttä pystyisi kertomaan lisätietoja joistakin onnettomuuden yksityiskohdista.

Näin tosiaan kävi. Hölttä on syntynyt vuosia onnettomuuden jälkeen, mutta koska hänen isänsä ja isoisänsä, muiden sukulaisten ohella, olivat osallistuneet aikoinaan etsintöihin, tapahtumista kerrottu on jäänyt mieleen.

Hölttä muistaa hyvin, kuinka vanhempi polvi kävi kylällä toistuvasti läpi hukkumisonnettomuutta. Siihen liittyi niin monia ratkaisemattomia asioita, että niitä on pohdittu jopa vuosikymmeniä tapahtuneen jälkeen.

– Korpela on tuossa naapurissa, ja isä ja isän veljet olivat siellä töissäkin aikoinaan. Kyllä siitä onnettomuudesta niin paljon on puhuttu, että se on minulla muistissa ja varmaankin kaikilla muillakin vanhemman polven kyläläisillä, kertoo Hölttä.

Ensinnäkin, miksei naaroihin tarttunut mitään? Tämän Tapio Hölttä kertoo mietityttäneen monia. Kyläläiset tekivät nimittäin kaikkensa, että hukkuneet olisi saatu vetisestä haudastaan.

Sen ajan naarat olivat pääasiassa omatekoisia. Mahdollisimman pitkän köyden päähän pantiin jokin koukku, ja juuri tässä piili ongelma.

– Kun luin lehdestä, että miten syvältä (noin 30 metriä) vene oli löydetty, niin en enää ihmetellyt ollenkaan, miksei naaroista noussut mitään. Millä talolla siihen aikaan oli niin paljon köyttä, onko edes tänä päivänäkään.

Myöhempinä aikoina on todettu, että naaran köyden pituus on oltava paljon pitempi kuin hukkuneiden oletussyvyys. Vain silloin saadaan naara todella laahaamaan pohjaa, liian lyhyellä köydellä se pyrkii tekemään hyppäyksiä pohjassa. Tässä tapauksessa syvänteisiin olisi päästy kunnolla käsiksi vasta 50–60 metriä pitkillä köysillä.

Tapio ei usko, että sen ajan taloista olisi tarvittavaa määrää köyttä löytynyt, kun otetaan vielä huomioon etsintäveneiden lukumäärä.

Niemistenkylältä ja varmaankin myös laajemmalta alueelta kaikki saatavilla oleva soutuvenekalusto oli valjastettu naaraamiseen. Esimerkiksi Tapion miespuoliset sukulaiset viettivät monien muiden joukossa järvellä päiväkausia. Naaraaminen tapahtui veneet rinnan. Ja tätä tehtiin sitkeästi ja päiväkaupalla.

Lehtitiedot tältä ajalta tietävät kertoa, että myrskyn jälkeinen kova tuuli haittasi etsintöjä, mutta ne aloitettiin heti kuin suinkin mahdollista. Voimme kuvitella mielessämme, kuinka kaksinumeroinen määrä soutuveneitä on ryhmittynyt rinnan, heittänyt naarat veteen, ja kuinka rivistö on aloittanut hiljaisen soutamisen. Toivo hiipui pikkuhiljaa, ja jäljelle jäi vain suru ja ihmetys.

Miksei edes vene löytynyt naaroilla?

– Sitäkin muistan puhutun, että veneen uskottiin uponneen niin syvälle mutaan, etteivät naarat sen vuoksi olisi siihen tarttuneet.

Pekka Liias on toinen pohjaa ja uponnutta venettä tutkineista kaikuluotaajista. Hän mittasi humuskerrokseksi uppoamispaikan tienoilla vain 30–40 senttiä, ja vene on selvästi pohjalla näkyvillä. Entisajan välineille se on yksinkertaisesti vain liian syvällä.

Entä oliko vene ylilastissa? Tätä voi lähteä haarukoimaan miettimällä Liiaksen kuvista arvioimia mittoja uponneesta veneestä. Hän on arvioinut veneen pituudeksi alle neljä metriä ja leveydeksi hieman yli yhden metrin. Vene on pikemmin kapeahko malliltaan. Tasaperäisen veneen peräosan sisäpuolella kiertää istuinlauta. Keskikohdalla ja keulan puolivälissä on myös istuinlaudat.

Arvio on aina arvio, etenkin syvyyksien pimeydessä makaavasta esineestä, mutta vene olisi siis hieman pienempi kuin esimerkiksi suosittu vihreä Päijän-soutuvene. Nykyisiin tuon kokoluokan soutuveneisiin saa lastata kolme-neljä henkeä.

Jaatisten veneessä oli viisi henkeä. Kun tähän otetaan huomioon mukana ollut lisälasti, voidaan päätellä, että vene on todennäköisesti ollut vakavuutensa säilyttämisen rajoilla jo muutenkin. Kimppuun iskeneen myrskyn alla sen mahdollisuudet pysyä pinnalla olivat heikot.

Entäpä lasti? Uskottava muistitieto kertoo, että mukana olisi ollut maitotonkkia ja piikkilankakeriä.

Tapio Hölttä muistaa aikaa ennen nykyistä tehomaataloutta. Häneltä löytyy faktaa Korpelan tilan lypsylehmien lukumäärästä.

– Lypsäviä on ollut seitsemän-kahdeksan. Kun tiedetään sen ajan lehmien nykyisiä heikomman tuotoksen, niin lypsetty maito on voinut mahtua yhteenkin tonkkaan, arvioi Hölttä.

Silloin ei ollut alumiinitonkkia käytössä, vaan kyse oli teräksisistä 40–50 litran tonkista. On mahdollista, että aamulypsyn maito olisi jätetty tonkassa jäähtymään kylmään veteen, ja lastattu veneeseen iltamaidon kanssa. Eli veneessä olisi ollut siinä tapauksessa kaksi maitotonkkaa, enemmän tai vähemmän piripinnassa. Aivan täynnä ollessaan kaksi tonkkaa olisi olleet hieman yli 100 kilon satsi veneelle.

Piikkilankakerät ovat pienoinen mysteeri. Tiedossa on, että viidentenä veneeseen tullut renki oli kyntämässä saaressa. On mahdollista, että kyntämisen edistymisen myötä piikkilankaa on keritty pois peltolohkojen ympäriltä.

Maitoauton kuljettajana pitkään toiminut Mikko Pylvänäinen onnettomuusveneen etsintäryhmästä sekä Hölttä, pitävät kumpikin todennäköisenä, että lehmät on viety saareen syömään niin sanottua äpärettä. Termillä tarkoitetaan niitetyn heinäpellon jälkisatoa, ja lehmät on joko uitettu saareen tai viety sinne lautalla syömään paremman lypsytuotoksen toivossa.

– Lehmä voi syödä ylensyödä heinää, jolloin pötsiin muodostuu liikaa kaasua. Puhutaan puhaltumisesta. Piikkilangalla on todennäköisesti rajattu laitumen kokoa tämän estämiseksi, arvioi Pylvänäinen.

Piikkilangan puuttuminen ainakin osasta peltoja on huomattu onnettomuuden jälkeen, ja tämän vuoksi on oletettu niiden olleen veneessä mukana. Ehkä niihin liittyen on myös puhuttu jotain talossa ennen venematkaa.

Joka tapauksessa Korpela on ollut varakas talo, siitä kertoo jo yksin piikkilangan olemassaolo.

– Vielä minun lapsuudessani 1950-luvulla puusta tehdyt särentäaidat olivat hyvin yleisiä tällä kylällä. Piikkilangat olivat kalliita hankkia vielä siihenkin aikaan, kertoo Hölttä.

Sitä ei tiedetä, ovatko myrskyn kouriin joutuneet keventäneet venettä heittämällä lastia, vaikkakin kallista materiaalia uudestaan hankittavaksi, laidan yli.

Myös venemoottori on ollut kallis ja harvinainen 1930-luvulla. Vahva oletus on, että karjataloutta harjoittanut, ilmeisen varavarainen Korpelan tila on hankkinut moottorin viedäkseen veneellä joko kermaa tai maitoa sulan maan aikaan kirkonkylän meijeriin. Meijerilläkin tosin on ollut omia maitomoottoreiksi sanottuja kuljetusveneitä, joten ehkä lastia on viety johonkin keräilypaikkaan.

Varsinaista autotietä ei Korpelan tilalle tuolloin ollut, sillä vielä 1940-luvulla nykyinen Niemistenkyläntieksi muodostunut väylä oli ainoastaan puolet nykyisestä.

Tapio Hölttä on säilyttänyt aitassa entisajan maatalouden välineistöä. Sieltä löytyi joukko teräksisiä maitotonkkia, jonka kaltaisia Jaatisten veneessä on ollut mukana.

Kokoelmassa on myös punainen ankkuri tai naara, joka on kuitenkin kovin keveä, ja sopisi siksi myös naaraamiseen.

– Se on peräisin tilalta, jota piti Korpelan emännän veli. Olen aina pohtinut, että jospa naara on tehty silloin 30-luvulla varta vasten kadonneiden etsintää varten. Sillä asuneet eivät nimittäin koskaan kalastaneet, joten siihen tarkoitukseen he eivät olisi tuota tarvinneet, pohtii Hölttä.

Janne Airaksinen

Yläkuva: Tapio Höltän aitasta löytyi entisajan maitotonkkia. Jaatisilla on ollut matkassa joko kuvan 40-litrainen maitotonkka, tai sitten sen 50-litrainen versio. Keskellä oleva ankkuria on voitu käyttää naaraamiseen, ehkäpä jopa kyseessä olevaan onnettomuuteen liittyen.

– Väline näyttää itsetehdyltä, ollen ehkä kyläsepän käsialaa, ja piikit voisivat olla peräisin hevosvetoisesta lapiorullaäkeestä, arvioi etsintäryhmän jäsen Mikko Pylvänäinen valokuvan perusteella.

Tagged with →