Joskus asiat saavat alkunsa hyvin pienestä. Joutsassa lapsuutensa viettänyt ja aikuisiälläkin välillä asunut Riikka Ahonen opiskeli 2000-luvun alkupuolella Muoniossa eräoppaaksi ja oppi tekemään opintoihin kuuluneella Saamen käsityökurssilla shamaanirumpuja. Kun eräs turisti näki ensimmäisen Ahosen tekemän rummun, tämä tahtoi samanlaisen. Yllättäen rumputilauksia alkoi tulla lisää, ja eräopashommat jäivät sivuun Ahosen alkaessa vetää rummuntekokursseja.

Viimeisten 18 vuoden ajan Ahonen on pyörittänyt yhden naisen yritystään Lapinlikkaa, joka valmistaa paitsi shamaanirumpuja, myös design-käsitöitä ja kierrätyshuopatuotteita ja järjestää esimerkiksi pienimuotoisia luontoaktiviteetteja ja eräruokailuja. Tällä hetkellä toiminnan pääpaino on rummuissa.

Rummut Ahonen valmistaa poronnahasta ja nyörittää perinteisellä tavalla, ja kuviot hän tekee niihin tatuoimalla. Kalistin, jolla rumpua soitetaan, syntyy pajusta ja lampaanvillasta. Ison rummun tekeminen vie Ahoselta vähintään kaksi päivää, pienemmät valmistuvat parissa tunnissa. Urallaan satoja rumpuja tehnyt Ahonen sanoo koronapandemian kasvattaneen rumpujen menekkiä.

– Ihmiset kaipaavat henkisiä asioita ja rauhoittumista kaiken koronapelon keskelle. Joogit, erilaiset terapeutit ja yksityiset henkilöt ovat suurin asiakaskunta tällä hetkellä. Rummun ääni rauhoittaa ja muistuttaa äidin sydämen sykkeestä. Ennen vanhaan rummulla ennustettiin, nykyään se toimii enemmänkin meditatiivisena soittimena ja somisteena.

Ahosta kiehtoo rummuissa mystiikka. Se, kuinka niitä on rakennettu, kuinka kuviot on valittu tiettyyn kohtaan rumpua.

– Jokaisella symbolilla on oma merkityksenä, ja kun niitä osaa tulkita, rummulla on oma tarina kerrottavanaan. Noitavainojen aikaan suurin osa Suomen rummuista poltettiin. Haluan tehdä osani, että rumpujen rakentaminen jatkuu ja säilyy jälkipolville. Omissa rummuissa käytän vain positiivisia merkkejä, muun muassa voimaa, rauhaa, terveyttä ja suojelusenkeleitä.

Lapinlikan rummut syntyvät poronnahasta. Rummut nyöritetään perinteisellä tavalla ja niihin tarkoitetut kuviot tehdään tatuoimalla. Kuva: Lapinlikka

Riikka Ahosen tie Joutsasta Muonioon on käynyt monen mutkan kautta ja sattumallakin on ollut siinä osansa. Ennen Lappiin päätymistä Ahonen ehti opiskella yhtä ja toista ja asua etelän isoissa kaupungeissa kuten Helsingissä. Vuonna 2002, työskennellessään huonekaluliikkeessä somistajana ja lahjatavaraosaston sisäänostajana, hän sai tarpeekseen kaupunkielämästä ja kiireestä.

– Sanouduin irti, pakkasin rinkkani ja lähdin pohjoiseen. Sanoin Eskelisen bussikuskille, että vie minut niin pitkälle kuin pääset. Olin totaalisen väsynyt. Heräsin Pohjois-Norjasta, Varangin niemimaalta.

Valaista kiinnostuneena Ahonen suuntasi kalastuksesta ja kalateollisuudesta elävään runsaan parintuhannen asukkaan Båtsfjordiin. Hän kyseli paikallisilta kalastajilta työpaikkaa ja sai ohjeen palata kuukauden päästä, sillä parhaillaan elettiin lomakautta.

Ahonen vaelsi vuorilla ja vuonoilla ja rauhoittui. Tromssassa hän törmäsi muoniolaisiin eräopasopiskelijoihin, jotka houkuttelivat hänet kanssaan samaan kouluun.

– Ajattelin, että voisin sittenkin opiskella ensin eräoppaaksi ja tutustua kunnolla Suomen Lappiin. Soitin troolarille, että palaan vuoden päästä asiaan. Vuosi hujahtikin kymmeneksi vuodeksi, sanoo seuraavana vuonna eräoppaaksi valmistunut ja Muonioon asumaan jäänyt Ahonen.

Monipuolista Lapinlikkaa pyörittävä Riikka Ahonen on monen toimen nainen, muun muassa käsityömestari, matkailupalvelujen tuottaja, eräopas, kosmetologi sekä hieroja. Kuva: Riikka Ahonen

Valmistuttuaan Ahonen perusti Lapinlikan. Vajaassa 20 vuodessa yrityksen kuviot ovat laajentuneet ja oman kaupankäynnin lisäksi tuotteilla on jälleenmyyjiä eri puolilla Suomea ja Yhdysvaltojen Coloradossa. Parhaillaan Ahonen neuvottelee Japanin markkinoiden kanssa.

Kymmenkunta vuotta sitten Ahonen palasi Joutsaan ja asettui lapsuudenkotiinsa, suvulleen yhä kuuluvaan vanhaan matkustajakotiin Lopottiin. Pysyväksi paluu ei jäänyt, sillä lopulta veri veti takaisin pohjoiseen. Joutsassa Ahosella on yhä paljon ystäviä, joita hän muistelee lämmöllä, mutta itse hän viihtyy pohjoisessa.

– Olen sielultani kuitenkin tuntureiden tyttö, luonnosta eläminen ja yhteisöllisyys on täällä Muoniossa ihan omaa luokkaansa. Hengitämme maailman puhtainta ilmaa ja olemme onnellisia.

Tarja Kuikka