Jos joku luuli kevättalvella koronapandemiaa pikamatkaksi, joka päättyisi kesän korvalla, se joku oli väärässä. Kyse ei ollut pikamatkasta, vaan yhä käynnissä olevasta maratonista, jota osa ihmisistä juoksee jo jalat pahasti maitohapoilla, sydän rinnassa takoen ja veren maku suussa miettien kumpi tapahtuu ensin, kunnon pettäminen vai maaliviivan ylitys.

Kun koronan kanssa on eletty Suomessakin jo lähemmäs vuosi, yhden jos toisen kestävyys alkaa olla koetuksella. Erityisesti sosiaalisten kontaktien rajoittaminen harmittaa monia. Videopuhelu ei täysin korvaa tapaamista, yksinäinen etätyöläinen voi kaivata työpaikan kollegiaalista tukea, ja sekin tuntuu epäreilulta, ettei esimerkiksi isovanhempien luo voi vieläkään mennä noin vaan – ainakaan ilman huolta siitä, että saattaa itse olla tartuttaja, vaikka tuntisikin olonsa terveeksi.

Myös fyysisestä välimatkasta kiinnipitäminen koettelee, ja ennen niin arkiset tavat kuin kättely ja halaaminen tuntuvat jotenkin kaukaisilta. Kättelyn poisjääminen ei tietysti ole iso asia, mutta se sen sijaan voi tehdä jollekin tiukkaa, että halaamista ja muuta lähikontaktia pitäisi välttää omaan perhekuntaan ja arkiseen lähipiiriin kuulumattomien kesken. Milloin voi taas halata ystävää tai tuttavaa ilman, että tuntuu siltä kuin tekisi jotain väärää?

Joskus fyysisestä välimatkasta kiinnipitäminen aiheuttaa kyllä tahatonta komiikkaa, kun esimerkiksi ruokakaupassa vilkkaaseen aikaan asiointi muuttuu ”jos tuo on tuossa, niin minä kierrän tuolta” -tyyliseksi kiertelyksi.

Suu- ja nenäsuojain oli vielä vuosi sitten jotain sellaista, jonka mielsi Suomessa lähinnä sairaalaväen, hengitykselle haitallista työtä tekevien ja Helsinki-Vantaan lentokentällä liikkuvien aasialaisturistien kasvoille. Nyt maski on osa tavallisen ihmisen tavallista arkea. Jos se unohtuu esimerkiksi kauppareissulla, tulee alaston olo ja maskittomuus nolottaa.

Tosin tuskin kukaan maskia mielellään pitää. Sen kanssa on hankala hengittää, pitkäaikaisen käytön jälkeen särkee päätä ja väsyttää, maskin alle jäävä iho oireilee ja silmälasit huurtuvat. Mutta sinnikkäästi moni käyttää maskia uskoen tai ainakin toivoen, että siitä on hyötyä.

Joillekin maskit ja muukin koronaohjeistus ovat olleet pitkin matkaa enemmän tai vähemmän hällä väliä -osastoa ja se herättää ohjeistuksia noudattavissa helposti närkästystä. Maskiton vetoaa usein esimerkiksi siihen, että kyse on vain suosituksista.

Vaikka esimerkiksi juuri maski ei suojaa takuuvarmasti tartunnan saamiselta tai toisen tartuttamiselta, voi sitä pitäessä sentään ajatella, että on edes yrittänyt välttyä sairastumasta ja tartuttamasta toisia. Ruokakaupassa, kun itsellä on maski ja likellä pyörivällä vieraalla ihmisellä ei, tekee usein mieli sanoa, että jos minä ajattelen sinun terveyttäsi, niin voisitko sinäkin ajatella minun terveyttäni.

Vaikka koronatilanteeseen on kuukausien myötä tottunut, hetkittäin se silti yhä hätkäyttää. Kun näkee esimerkiksi ruokakaupassa kerralla suuren määrän maskikasvoisia ihmisiä, tulee ajatelleeksi, miten ihmeessä maailma muuttui niin äkkiä. Valtiot sulkivat rajojaan, ihmiset jättäytyivät koteihinsa, julkisten kohtaamispaikkojen ovia laitettiin säppiin ja maskit laitettiin naamalle.

Vaikka koronarokotteiden myötä valoa alkaa etäisesti kajastaa tunnelin päässä, koronamaraton jatkuu toistaiseksi ja sillä maratonilla pärjää paremmin, jos pystyy näkemään tilanteessa edes pieniä positiivisia puolia. Joillekin positiivista on se, että näinä kuukausina on tullut viettäneeksi enemmän aikaa oman perheen kesken, joku toinen taas nauttii työskennellessään työpaikan sijaan kotona. Jollekin positiivista on se, että saa olla rauhassa itsekseen ilman, että vetäytymistään tarvitsee selitellä kellekään.

Tarja Kuikka

Tagged with →