Rutalahden nuorisoseurantalon liepeillä liikkuessaan seutua tuntematon saattaa hieraista silmiään, kun tien varressa on yllättäen naishahmo puussa. Kauaa ei tarvitse naishahmoa vilkuilla, kun silmään sattuu loitompana tiestä lisää ihmismäisiä, liikkumattomia hahmoja.

Kyse on Mannisen hiljaisesta kansasta, noin parinkymmenen puurunkoisen, kasvoilla varustetun ja vaatteisiin puetun ihmishahmon joukosta, joka levittäytyy esille rutalahtelaisen Virpi Mannisen kotipihassa. Yksi hahmoista, vanhaisäntä, seisoo viikatteen kanssa auringonkukkapellossa, yksi istuu haravakoneen päällä niin kuin olisi valmiina käymään peltohommiin, kuka tekee mitäkin.

Hiljaista kansaa alkoi syntyä Mannisen ja hänen puolisonsa kotipihalle kymmenkunta vuotta sitten naapurin todettua, että Mannisten pihalla olevan haravakoneen päälle täytyisi olla ihminen. Niinpä Virpi Manninen askaroi kokoon vaatetetun mieshahmon.

– Kaverin kanssa vietiin se ensimmäinen tuohon koneen päälle. Kyllä me naurettiin hirveästi, Manninen muistelee yhä paikoillaan olevan hahmon syntyä.

Sen jälkeen hahmoja alkoi syntyä lisää. Nyt parikymmentä hahmoa myöhemmin Manninen nauraa, ettei enää pysty lopettamaan niiden tekemistä – ei vaikka välillä lopettaminen on mielessä käynytkin.

Hiljaisen kansan tekeminen on Virpi Mannisen mielestä hauskaa puuhaa. Mannisen tekemien puurunkoisten, vaatteisiin puettujen hahmojen joukkoon kuuluu muun muassa tämä kaupunkiin lähdössä oleva nuoripari.

Hiljaisen kansan tekeminen on Virpi Mannisen mielestä hauskaa puuhaa, tosin hahmojen vaatettamisessa on hänen mukaansa aikamoinen työ. Kertapukeminen ei riitä, vaan vaatteita on vaihdettava keväisin, sillä sää kuluttaa niitä ja linnutkin tapaavat nokkia hahmoja. Vaatteet hahmoille Manninen löytää milloin mistäkin; esimerkiksi omista komeroista, kirpputorilta ja toisinaan hän saa niitä lahjoituksena naapureiltakin.

Puurunkoisten hahmojen pukeminen ei kuitenkaan käy noin vain, sillä hahmot ovat kankeita.

– Onneksi on kokemusta vanhusten pukemisesta, naurahtaa hoitoalalla työskentelevä Manninen.

Muutenkin hiljainen kansa vaatii tekijältään kunnossapitotöitä, sillä välillä joku hahmo kaatuu esimerkiksi huonon sään seurauksena. Aina ennen talvea Manninen myös tapaa siirtää muulloin isommalle alueelle asetellut hahmot yhteen rykelmään talven ajaksi. Keväällä maan ollessa jälleen sula hän siirtelee hahmot taas omille paikoilleen.

Toisinaan Manninen on saanut apua hiljaisen kansan tekemiseen puolisoltaan. Puoliso ei alussa erityisemmin innostunut kotipihalle ilmestyneistä puisista hahmoista, mutta myöhemmin tämä muutti mielensä.

– Se huomasi, että ihmisethän ihastui niihin ja sitten se oli ihan mielissään, sanoo Manninen.

Vanhaisäntä ahkeroi viikatteen kanssa auringonkukkapellossa.

Rutalahden kylänraitilla oleva hiljainen kansa herättää runsaasti kiinnostusta ohikulkijoissa ja tielläliikkujien päät kääntyvät Mannisten kotipihan kohdalla usein. Virpi Mannisen mukaan monesti käy niin, että ensin ajetaan autolla isoa tietä pitkin pihan ohi, sen jälkeen peruutetaan takaisin kohdalle ja tullaan katsomaan, mistä Mannisen tontilla on oikein kyse. Ventovieraitakin poikkeaa tuon tuosta katselemassa, on poikennut tänäkin kesänä ihan päivittäin.

Hiljaisen kansan askaroinnin ohella Virpi Manninen on muutenkin kätevä käsistään. Puisten ihmishahmojen ohella hän on puuhaillut jo vuosia kaikenlaista muutakin, tehnyt esimerkiksi betonitöitä ja virkannut. Käsillä tekeminen on kiinnostanut häntä jo lapsesta asti, mutta mikä siinä kiehtoo, sitä hän ei tarkemmin osaa sanoa.

– Se vaan on luonnostaan. Se on hauskaa, sanoo Manninen.

Tarja Kuikka

Katso lisää kuvia Mannisen hiljaisesta kansasta:




Tagged with →