Kellojen kuten esimerkiksi rannekellon pariston vaihtaminen ei vaikuta asiaan perehtymättömästä äkkiseltään kovin vaikealta, uusi paristo vaan kaupasta ja kellon takakansi auki. Ihan niin yksinkertaista se ei kuitenkaan ole, vaan jos paristoa alkaa vaihtaa tietämättä mitä tekee, voi tehdä kellolle vahinkoa.
Kellosepän töitä muun päivätyönsä ohella tekevä joutsalainen Aki Meinander (yläkuvassa vasemmalla) muistuttaa, että kellon sisällä on pieniä ja herkkiä sähköisiä osia, joten sinne ei tarvita kovinkaan kummoista työkalun hipaisua, kun syntyy jo vahinkoa.
– Ja ulkoapäin tulevan tavaran mahdollisuus joutua koneiston sisälle on iso, ja sitten vesitiiviyden varmistaminen kasatessa pitäisi sekin ottaa jotenkin huomioon, jatkaa Meinander.
Pariston valinnassakin voi tehdä virheen. Rannekelloihin ei kannata Meinanderin mukaan laittaa alkaliparistoja, sillä ne voivat vuotaa ja vahingoittaa koneistoa. Alkaliparistojen sijaan pitäisi käyttää silveroksidiparistoja.
Kelloseppäalalla tänä vuonna aloittaneen Aki Meinanderin isä, jo 1960-luvun lopulla kelloseppäkoulun käynyt ja pitkään alalla toiminut Jorma Meinander (yläkuvassa oikealla) sanoo rannekelloissa käytettävän myös litiumparistoja. Ne kestävät yleensä hieman pidempään, mutta ovat halkaisijaltaan isompia kuin naisten kellot.
– Niitä oli paljon numeronäyttöisissä kelloissa 30 vuotta sitten ja niitä on vielä aika paljon käytössä, sanoo Jorma Meinander.
Kellojen paristojenvaihdon lisäksi Aki Meinander korjaa kelloja ja tekee joitain kulta- ja hopeakorujen korjauksia sekä kaiverruksia laattoihin. Kelloseppäalalle hän kouluttautui suvun jalanjäljissä, sillä hänen isänsä lisäksi myös hänen setänsä ja isoäitinsä ovat toimineet alalla.
– Ennen kuin menin armeijaan, olin isällä töissä. Siinä sai jo sitä oppia, ja muutenkin kouluaikana kävin aina isältä kyselemässä, onko jotain asioita, mitä pitää hoitaa koulun jälkeen. Siinä jotenkin on kasvanut siihen, ja on se kuitenkin vastapainoa omalle työlle, sanoo päätyökseen ensihoidon esimiehenä Joutsassa toimiva Meinander.
Parikymmentä vuotta sitten oman yrittäjänuransa päättäneelle Jorma Meinanderille oman pojan ryhtyminen kellosepäksi on hieno juttu. Poika voi nyt hyödyntää suvun tietotaitoa ja työvälineitäkin, ja saa tarvittaessa apua isältään. Poikansa ammattia Jorma Meinander ei ole kuitenkaan valinnut ja hän painottaakin, ettei vanhemman pidä valita lapsensa ammattia.
– Että on itse saanut valita ammattinsa, niin se on tärkeä juttu.
Ensihoito ja kellosepän työ vaikuttavat hyvin erilaisilta, mutta Aki Meinanderin mukaan niissä on jotain samaakin. Molemmissa on tehtävä välillä hyvin tarkkaa työtä.
– Ensihoitotyössä ajatukset pitää pitää kasassa, etteivät ne lähde harhailemaan. Ja onhan se niin, että yöllä välillä kun on paljon keikkaa, se väsymyshetki tulee jossain. Sitten kun siitä selviää, on hyvä fiilis. Kellosepän työ on tarkkuutta vaativaa ja siinäkin pitää ajatukset pitää kasassa, kun jotain tekee tai purkaa tai kasaa, Meinander vertaa aloja.
Alat menevät kuitenkin hänen mukaansa rinnakkain mukavasti.
– Ensihoitotyö on parityöskentelyä, siinä ollaan tiiminä koko aika ja saadaan tiiminä hyviä tuloksia. Ja tässä on sitten enemmän yksinoloa ja yksintekemistä.
Nykyään moni katsoo kellonajan kännykästä tai ranteessa kulkevasta älykellosta, joka ajan kertomisen ohella mittaa muun muassa liikuntasuorituksia. Aki Meinander kertoo itse käyttävänsä tällä hetkellä pääsääntöisesti enemmän älykelloa, mutta arvelee jatkossa pitävänsä enemmän mekaanisiakin kelloja.
– Ennenvanhaan sain Citizenin vanhan digitaalikellon, en tiedä mistälie osui käteen. Mutta sitä pidin pitkään, koska se oli helppo ja pieni kello, sopi töihin ja kesti kolhuja. Sitten jossain vaiheessa sain sukeltajankellon. Se on aika iso, se ei työkelloksi sovellu minun töissäni. Ja sitten minulla on töissä ollut älykello.
Tarja Kuikka
Loading ...
