Missä on Väinäjoki? Miten tämä lasku lasketaan? Kun koronavirusepidemian vuoksi etäkoulunkäyntiin kotiin siirtyneiltä alakoululaisilta alkaa sadella kesken koulutehtävien kysymyksiä, etätöitä kotona tekevän vanhemman stressikäyrä lähtee helposti nousuun. Töitä pitäisi tehdä, mutta miten, kun joku keskeyttää toistuvasti?

Miten esimerkiksi suunnitella seuraavaa uutisjuttua, kun lapsi ei löydä oppikirjansa kartasta Väinäjokea, eikä kehotus katsoa karttaa tarkemmin tuota tulosta, vaan vanhemman on jätettävä hetkeksi työnsä ja perehdyttävä koulutehtävään? Se tarkoittaa töiden keskeytymistä, taas kerran.

Toisaalta vastuu lasten koulunkäynnin ohjaamisesta on nyt nimenomaan vanhemmilla. Lapsilla on siis oikeus saada kotona ohjausta tehtäviensä suorittamiseen, myös sen Väinäjoen löytämiseen. Koulun suunnasta on useaan kertaan korostettu alakoululaisten, varsinkin pienempien oppilaiden, ohjaamisen ja tukemisen tärkeyttä, ja syystäkin. Varsinkaan pienempien koululaisten ei voi olettaa suoriutuvan tehtävistään itsenäisesti.

Samaan aikaan etätyötä tekevän vanhemman työnantaja kuitenkin odottaa, että työt tulevat hoidetuksi yhtä lailla kotonakin. Tosiasia on, että yrityksestä huolimatta työt eivät hoidu normaalissa aikataulussa, vaan aikataulun on joustettava, koska keskeytyksiä tulee toistuvasti. Koulun ja työn välissä tasapainoilleissa vanhemmalle tuleekin nopeasti sellainen tunne, että kun toiselle kumartaa, niin toiselle pyllistää.

Etäkoulun ja -töiden yhdistäminen onneksi helpottuu päivien edetessä, kun perheissä saadaan järjestettyä juuri omalle perheelle sopivat aikataulut ja käytännöt. Sovitaan ajoista, jolloin lapset tekevät tehtävänsä ja saavat niihin ohjausta, ja jolloin vanhempi voi työskennellä rauhassa. Hankitaan vaikka kuulosuojaimet, jotta vanhempi voi työskennellä rauhassa lasten jo siirryttyä koulutehtävistä arkitouhuihin.

Ensimmäisen yhteisen etäpäivän muisto säilynee silti mielessä pitkään. Pariin ensimmäiseen tuntiin tuntui siltä, etteivät työt etene juuri mitenkään. Ajatustyötä oli hankala tehdä ja minuuttien kuluessa työn tuloksien vähäisyys kiristi pinnaa. Päivän mittaan kaikkien osapuolien tehtävät tuli kuitenkin tehtyä ja jälkikasvun mielestä kulunut päivä oli ollut kiva. Omaa mieltä kaiversi kuitenkin vielä pitkään se, että suusta oli lipsahtanut useamman kerran päivänä aikana hiljaa, minun on tehtävä töitä.

Tavallista työläämmän päivän päätteeksi illalla takki oli tyhjä ja uni tuli nopeasti. Aamuyön tunteina hereille havahdutti kuitenkin ajatus, miten ihmeessä tämä kombo hoidetaan pidemmän päälle niin, että kaikkien hommat tulevat kotona kunnolla hoidetuksi ja kaikki osapuolet – myös koulu ja työnantaja – voivat olla tyytyväisiä. Jos joku siinä kohtaa lohdutti, niin tieto siitä, että samaa pohtivat nyt monet muutkin vanhemmat.

Koronavirus on meidän sotamme. Samalla lailla kun edelliset sukupolvet joutuivat venymään sotavuosina, meidän on nyt venyttävä tässä uudessa tilanteessa. Epämukavuutta ja epävarmuuttakin on siedettävä, ja etätyö- ja koulukuviot kuten muukin arkinen elämä on nyt vaan jotenkin järjestettävä vallitsevien olosuhteiden mukaiseksi. Liika murehtiminen ei auta, on vaan mentävä eteenpäin päivä kerrallaan.

Se Väinäjokikin löytyi lopulta alakoululaisen oppikirjasta. Siinä vaiheessa kun se oli kadoksissa, annoin lapselle vanhan karttakirjan ja kehotin etsimään sieltä – hakuluettelon perusteella joki löytyisi kirjasta. Siinä kohtaa ohjauksessa mentiin kuitenkin metsään, sillä pian lapsi ilmoitti, ettei kirjassa ole Viroa. Kehotin katsomaan tarkemmin, mutta samalla mieleen hiipi epäilys ja myöhemmin asian tarkistinkin. Kyseisessä kirjassa Väinäjoki virtaa todella Latvian sijaan Neuvostoliitossa.

Tarja Kuikka

Tagged with →