Saksan hyökätessä Venäjälle kesällä 1941 sen armeija jumiutui Pietarin ympärille ja inkeriläisten kotiseutu oli vuosia sotatoimialuetta. Armeija siirsi alueelleen jääneet inkeriläiset (noin puolet väestöstä) Viroon. Saksalaisten jouduttua aikanaan perääntymään inkeriläiset siirrettiin lähelle Tallinnaa. Saatiin aikaan suunnitelma inkeriläisten siirtämisestä Suomeen ja heidät siirrettiin Paldiskiin odottamaan kuljetusta. He olivat joutuneet olemaan pitkän aikaa vailla normaaliin elämiseen kuuluvaa peseytymistä, terveydenhuoltoa, kunnollista vaatetusta ja koulunkäyntiä. Vuosina 1943–1944 kuljetettiin Virosta Suomeen pienillä laivoilla 63.000 inkeriläistä. Suomessa he pääsivät yhteiskunnan huollon piiriin. Inkeriläiset sijoitettiin lähinnä maaseudulle yksityisiin koteihin, joissa jo oli Karjalasta siirrettyjä perheitä.

Inkeriläisiin suhtauduttiin suopeasti. Keskisuomalainen kirjoitti heinäkuussa 1943: ”Keski-Suomen 14.000 inkeriläistä on nyt aloittamassa uutta elämää esi-isiensä maassa. Suurin osa on siirretty Virosta, mutta Inkeristä on myös siirretty pienempiä ryhmiä. Naisia ja lapsia on noin 40 % kumpiakin ja miehiä 20 %. Eri järjestöiltä odotetaan taloudellista ja henkistä tukea…”

Sydänmaan lotat viettivät kesäjuhlaa Sydänmaan työväentalolla 15.8.1943. Kirsti Lintula (Arola) piti tervehdyspuheen ja mainitsi mm. että toistakymmentätuhatta inkeriläistä on siirretty Suomeen. ”Inkeriläisten muutto Suomeen merkitsee kotiinpaluuta … Eivät he enää ole yksin taakankantajina, vaan heitä auttaa koko Suomen kansa…”.

Seudulle sijoitettujen inkeriläisten määrä ei ole tiedossani. Muistan Tammijärven Salmelan saunakamarissa olleen kesällä iso perhe jonkun aikaa. Niinimäessä ollut Kuprin perhe tuli Virosta Hankoon vastaanottokeskukseen ensimmäisissä kuljetuksissa maaliskuun lopulla vuonna 1943. Oltuaan neljä päivää Hangossa perhe siirrettiin Eurajoelle, missä heille annettiin oleskelu- ja työlupa. Perheen muodostivat isoäiti Anna, tyttäret Katri ja Olga sekä Katrin kouluikäiset lapset Toivo ja Toini. Katrin mies oli kuollut Inkerinmaalla sairauteen vuonna 1938.

Parin kuukauden jälkeen perhe siirrettiin Luhankaan Niinimäkeen, missä tuolloin asuivat Martti ja Helmi Kuusela. Kuuselat muuttivat seuraavana vuonna Pappisiin Huuperin taloon ja Kuprin perhe muutti mukana. Syksyllä 1944 Kuprit asuivat Pappisten Harjulan talossa ja Katri oli siellä sisäkkönä. Kun tuli tieto inkeriläisten palauttamisesta Neuvostoliittoon, sanoi isäntä Jalmari Simola, että ei tarvitse lähteä, kyllä minä huolen pidän. Perhe jäi Joutsaan.

Leivonmäelle tuli Jääskeläisen perhe. Vanhempi poika oli otettu neuvostoarmeijaan ennen perheen joutumista sodan jalkoihin. Nuorempi poika joutui Suomessa armeijaan ja hänet oli palautettava Venäjälle. Muu perhe jäi Leivonmäelle. Sodan loputtua äiti Liisa Jääskeläinen sai yhteyden poikiinsa, jotka asuivat Neuvostokarjalassa. Vuoteen 1970 mennessä hän oli käynyt katsomassa poikiaan jo yhdeksän kertaa.

Luhankaan Tommolan kylän Lehmolaan oli tullut perhe vähän Aaltosen tulon jälkeen. He palasivat samalla junalla kuin Aaltosetkin ja heistä ei ole kuulunut mitään.

Luhangan Uusi-Koivistossa olivat Aaltoset, äiti Dagma ja kolme lasta Elvi 15, Hilda 12 ja Adolf 9 v. Elvi ja Hilda kertoivat perheen kohtalon syksyllä 2004 haastatellessani heitä Tartossa. Perhe oli lähtöisin Äyräpäästä Karjalankannakselta, siis suomalaisia, joka oli siirtynyt Suomenlahden etelärannalle Viron rajalle Strupovaan paremman kalansaannin vuoksi. Strupova oli kaunis paikka ja siellä oli hyvä asua, jos vaan venäläiset eivät olisi tulleet ja pakottaneet kolhoosiin. Kolhoosi muodostettiin siten, että omilla pikkutiloillaan eläneet perheet joutuivat liittymään siihen ja kaikkien karja sekä työvälineet otettiin kolhoosille. Työtä tehtiin nyt kolhoosille, mutta kotona sai asua. Elämä oli säännösteltyä, kolhoosin ympärillä oli aita ja ulkopuolelle pääsi vain kulkuluvalla. Kalastaminen loppui, sillä merenrantaan ei päässyt. Siellä oli piikkilanka ja sotilaat esteenä.

Elvi kävi koulua viisi vuotta ja Hilda vajaan vuoden. Hilda joutui hoitamaan pikkuveljeä äidin tehdessä pitkiä työpäiviä kolhoosissa. Vuonna 1938 Mikko-isä vietiin Stalinin vainoissa, sittemmin on selvinnyt, että hänet ammuttiin melkein heti.

Kolhoosin väki jäi paikalleen, kun saksalaiset valtasivat alueen. Saksalaiset ryhtyivät purkamaan kolhoosia ja perheet saivat ottaa mitä olivat joutuneet sinne antamaan. Saksalaiset joutuivat perääntymään Pietarin rintamalta ja inkeriläiset tuotiin Tallinnan lähelle.

”Tuli tieto, että pääsisimme Suomeen ja tavaraa sai ottaa mukaan 50 kiloa. Oli kylmä syksy ja sota käynnissä. Matka Paldinskin satamaan kesti kolme viikkoa. Satamassa värjöttelimme kuukauden varastorakennuksessa ja lattialla nukuttiin. Joulukuun alkupäivinä meitä tuli useammalla laivalla Hankoon. Oli kova myrsky ja yksi laiva upposi matkalla kaikki ihmiset mukanaan. Hangossa olimme karanteerissa pari viikkoa. Meidät vietiin Oittiin, jossa olimme jonkin aikaa ja sieltä linja-autolla Jyväskylään. Sitten siirryimme Luhankaan ja suoraan Uuteen Koivistoon. Olimme siitä ryhmästä ainoat Luhankaan tulleet.”

”Aika Suomessa oli elämämme parasta aikaa. Uusi-Koivistoa hoiti leskiemäntä kahden poikansa, Eeron ja Esan kanssa. Talossa asui myös siirtolaisperhe, joka teki omaa työtään ja eli omassa taloudessaan, ja käytti samaa keittiötä. Eero oli joutunut armeijaan 12.4.1943 ja vuotta nuorempi Esa teki töitä meidän perheen ja sotavanki Heikin kanssa. Hilda teki äidin kanssa töitä sisällä ja Elvi oli emännän apuna navetassa. Esa opetti meitä hiihtämään ja teki meille latuja. Kävimme koulua ja Elvi ennätti käydä myös rippikoulun.”

”Paluuta Neuvostoliittoon pidettiin pakollisena. Aune Koivikko oli puuhannut Hildalle salaista kuljetusta Tornioon ja sieltä Ruotsiin. Äiti kuitenkin halusi pitää perheen koossa, olihan luvattu, että pääsemme kotiin. Sotavanki Heikki uskoi vahvasti, että meille alkaa uusia hyvä aika ja isäkin saattaa olla elossa. Meidät petettiin perusteellisesti. Juna pysähtyi Venäjän puolella, meidät otettiin ulos, laitettiin nimet kirjoihin ja vietiin saunaan. Sillä välin kaikki tavaramme vietiin, meni kirjat, valokuvat, vaatteet, reput kaikki mitä oli annettu mukaan. Meille jäi vain päällä olevat vaatteet. Junan ovet lukittiin ulkopuolelta, silloin tiesimme, että luvattuun kotiin ei päästä. Juna vei meidät Novgorodin maakuntaan hyvin huonoon kolhoosiin, missä ei ollut juuri mitään. Asemalta sinne oli 9 km ja menimme perille lehmän vetämässä reessä. Elimme siellä tiilirakennuksen lattialla usean perheen kanssa. Nurkassa oli kiuas, jolla saatiin lämmintä vettä, mutta rakennuksen lämmitykseen se ei riittänyt.”

”Keväällä pääsimme yhden talon tupaan asumaan enon perheen kanssa. Äiti sanoi, että meidän on päästävä pois – ensi talvea emme selviä. Me olimme huonossa kunnossa, nälkiintyneitä ja iho pöhöttynyt. Me tytöt karkasimme ja lähdimme pyrkimään kohti kotia. Eräällä rautatieasemalla pyysimme veturinkuljettajalta kyytiä. Hän laittoi meidät hiilivaunuun ja siellä hiilien seassa matkustimme Pihkovaan. Mustina noesta lähdimme kävelemään metsiä ja polkuja pitkin. Pyysimme ihmisiltä ruokaa ja aina sitä sai sen verran, että hengissä pysyimme. Mitä lähemmäs Viroa tulimme sitä enemmän ihmisillä oli ruokaa. Nukuimme saunoissa ja varastoissa. Olimme likaisia ja ryysyisiä eikä sellaisia päästetty sisälle. Hetken meitä oli kolme tyttöä menossa Viroon, mutta kolmas otettiin kiinni, kun hän meni eräälle asemalla katsomaan junien kulkua. Me pääsimme salaa rajan yli Viroon. Siellä ei ollut kolhooseja ja taloihin pääsi helpommin töihin. Olimme töissä 60 km päässä kotoa. Sitten tapasimme yhden tytön, joka oli tullut sieltä mistä mekin. Hän kertoi että äiti oli lähtenyt veljen kanssa matkalle kotiin. Me keräsimme tavaramme ja lähdimme kävelemään kotikolhoosiin.”

”Olimme kävelleet 20 km ja olimme vielä Viron puolella, istuimme tiensivussa ja pohdimme mistä kysyisimme yösijaa. Polkua pitkin tuli mies hevosen kanssa ja kysyi mihin olemme matkalla. Kun sanoimme etsivämme yösijaa, hän pyysi meitä kotiinsa. Lähdettiin hänen mukaansa, mutta hän menikin kapakkaan ja sanoi siellä, että nämä ovat tyttöjäni, antakaa heille ruokaa ja yösija. Hän oli metsänvartija, ryyppäsi yön ja aamulla sanoi: Nyt mennään kotiin.”

”Hän tarvitsi perunannostajia. Oli jo marraskuu ja vaimo sairaalassa. Hän ehdotti, että pysyisimme hänen luonaan, kun on epävarmaa missä äiti on. Hän kirjoittaa kolhoosiin ja odotetaan vastausta. Äiti oli Adolfin kanssa mennyt kotiimme, ja siellä oli sotilas vahdissa, joka ilmoitti, että teillä on 24 tuntia aikaa poistua paikkakunnalta. He olivat sitten kävelleet Viroon meidän ohitsemme. Lopulta he osasivat tulla luoksemme Metsänvartijan asunnolle. He olivat likaisia ryysyläisiä ja täitä täynnä. Mies lämmitti saunan, jossa he peseytyivät kunnolla ja vaatteet poltettiin.”

”Äiti oli kanssamme viikon verran ja meni sitten töihin metsänvartijan vaimon siskon perheeseen noin 8 kilometrin päähän. Niin me jäimme Viroon, teimme maa- ja metsätöitä, otimme uudet nimet ja menneisyyden.”

Kun kommunismi romahti vuonna 1989 ja Suomesta tuli tieto, että inkeriläiset ovat suomalaisia, Hilda kirjoitti Luhankaan Uuteen-Koivistoon ja saatiin puhelinyhteyskin. Sen jälkeen Elvi ja Hilda kävivät Suomessa muutaman kerran. Adolf muutti perheineen pysyvästi Suomeen. Enon perhe oli ollut sijoitettuna Vantaalle ja he pakenivat Ruotsiin. Sittemmin perhe palasi takaisin Vantaalle.

Risto Hänninen

Yläkuvassa: Esa Koivikko (2. vas.) ja jutun kirjoittaja Risto Hänninen (oik.) tekivät matkan Tarttoon 4.9.2004 tapaamaan Elvi (vasemmalla) ja Hilda Aaltosta. He olivat aviossa ja ovat nyt leskiä. Elvillä on kaksi poikaa. Hildalla ei ole lapsia.

Tagged with →