Kun Johanna Pahalahden (kuvassa) isoäiti Anja sai kolme vuotta sitten aivoinfarktin ja halvaantui toispuoleisesti, tämän elämä muuttui täysin. Isoäiti, joka oli ennen touhuillut kaikenlaista ja viihtynyt mökillä, joutui pyörätuoliin, eikä pystynyt enää tekemään itse samoja asioita kuin aiemmin.
Pahalahden äiti ryhtyi kokopäivätyönsä ohella äitinsä omaishoitajaksi ja oman tyttären rinnalla apuna kävi myös ulkopuolinen kotihoidon työntekijä. Ulkopuolisten hoitajien käynnit saivat kuitenkin Pahalahden isoäidin pahoittamaan mielensä, sillä näillä ei tuntunut olevan aikaa liki 90-vuotiaalle vanhukselle.
– Mummi sanoi, ettei halua tuommoisia ihmisiä tänne, kun ne vaan tulevat äkkiä käymään. Hän haluaisi, että olisi aikaa istua siinä ja viedä mummia ulos, muistelee Pahalahti.
Se, ettei vanhukselle kuitenkaan saatu enempää apua, hämmästytti Pahalahtea. Niinpä hän, teini-iästä asti valokuvausta harrastanut ja myöhemmin muun muassa eri sanoma- ja aikakausilehdille kuvannut, tarttui kameraansa.
– Tuli semmoinen tunne, että tätä aihetta pitäisi enemmän dokumentoida. Koska eihän se ole vaan minun mummini, kenelle tämä tapahtuu, vaan se tapahtuu monelle muullekin. Monen luona käy hoitajia tosi nopeasti. Ei se ole oikein. Kyllä ihmistä pitää kohdella ihmisenä ja ihmiselle pitää antaa enemmän aikaa, sanoo Pahalahti.
Myöhemmin kuvista syntyi parhaillaan Joutsan pääkirjastossa esillä oleva valokuvanäyttely Mummini Anja, jolla Pahalahti haluaa nostaa esille ajatuksia hyvästä vanhuudesta.
Johanna Pahalahti tunnustautuu dokumentaarisen kuvauksen ystäväksi. Miksi juuri sen, sitä media-assistentiksi valmistunut ja valokuvaajan ammattitutkintoon valmentavan koulutuksen sekä Voionmaan opiston valokuvauslinjan käynyt kuvaaja miettii pitkään.
– Ehkä se on minun tapani tuoda esille asioita, mitkä tuntuvat minusta tärkeältä. Ja se on asia, minkä osaan hyvin. Toivoisi, että omalla tavallaan voisi jotenkin vaikuttaa asioihin, hän sanoo.
Pääasiassa Pahalahti kuvaa digitaalisella järjestelmäkameralla, mutta osin myös vanhalla ”laatikkokameralla”. Hänen uusin kokeilunsa on syanotypia eli sinikopiomenetelmä.
Ryhmänäyttelyissä Pahalahden kuvia on ollut esillä vuodesta 2004 saakka, mutta Mummini Anja on hänen ensimmäinen yksityisnäyttelynsä. Aiemmin tänä vuonna näyttely oli esillä Mikkelin valokuvakeskuksella ja myöhemmin se nähdään ainakin Palokan kirjastolla, mahdollisesti myös muualla. Projekti ylipäätään saa jatkoa, sillä Pahalahti aikoo dokumentoida isoäitinsä arkea edelleen. Näyttelyn aihe on hänelle tärkeä.
– Olen asunut suurimman osan elämästäni mummin ja ukin kanssa. He ovat olleet tosi läheisiä aina minulle.
Mummini Anja -näyttelyn katsomaan aikoville Johanna Pahalahdella on kahdenlaisia saatesanoja. Ensinnäkin hän kannustaa ihmisiä tuomaan rohkeasti esille asioita, jotka nämä kokevat tärkeiksi ja joihin nämä haluavat muutosta.
– Toinen osaa kirjoittaa ja toinen osaa kuvata, ja ihmisillä on eri taitoja, niin toisi rohkeasti esille asioita. Muutenhan ei saa asioihin mitään muutosta, hän muistuttaa.
Toisekseen hän toivoo, että näyttelyn näkisivät myös sellaiset, joilla on päätösvaltaa vanhustenhoidon suhteen. Ehkä nämä kuvia katsellessaan tulisivat siihen tulokseen, että vanhusten asioita täytyy hieman miettiä paremmalle tolalle.
– Eli jos edes joku asia vähän muuttuisi parempaan, toivoo Pahalahti.
Tarja Kuikka
Mummini Anja on esillä Joutsan pääkirjastossa kesäkuun 28. päivään saakka.
Loading ...
