Talvisodan syttymisestä tulee marraskuussa kuluneeksi 80 vuotta. Neuvostoliiton hyökätessä Suomeen 30.11.1939 nykyisin Joutsassa asuva Eila Ollilainen (omaa sukua Sirén) oli 19-vuotias viipurilaistyttö, rautateillä työskentelevän Jalmar Sirénin ja sekatavarakauppaa pitävän Lyyli Sirénin kahdesta tyttärestä nuorempi. Sotaan oli varauduttu Suomessa jo pitkin syksyä, myös Sirénin perheessä.

– Me kuljettiin koko se syksy kaasunaamarit kaulassa. Ei niitä tarvinnut käyttää, mutta siltä varalta, että kaasusota tulee. Sota oli meillä kyllä ihan koko syksyn kantapäillä, että se ei tullut yllätyksenä. Siihen oli varauduttu kaikin puolin, muistaa Ollilainen.

Toisaalta hänen perheessään ei kuitenkaan uskottu, että sotaa tulisi. Kun se tuli, moni karjalainen joutui jättämään kotinsa ja siirtymään sodan alta lännemmäksi. Moni viipurilainenkin lähti kotoaan, joskin tuolloin Viipurista lähteminen oli Ollilaisen mukaan vielä vapaaehtoista.

Monet nuoret naiset lähtivät lottatöihin, niin myös Sirénin perheen vanhempi tytär Maila. Nuorempi tytärkin olisi halunnut lähteä, mutta äiti ei päästänyt tätä. Perheellä ei ollut autoa, eivätkä he saaneet mistään sellaista käyttöönsä, joten kauppaa ei voinut evakuoida. Sen vuoksi Lyyli Sirén halusi pitää kaupassa työskentelevän Eila-tyttärensä turvanaan.

– Meillä piti olla vahtivuorot äidin kanssa, yöt vahdittiin kauppaa. Nukuttiin monot jalassa ja kaasunaamarit vieressä, muistaa Ollilainen.

Sisarukset Eila (vas.) ja Maila Sirén vuonna 1936. Kuva: Eila Ollilaisen kotialbumi.

Joulukuun edetessä kauppaa ei edelleenkään voitu evakuoida. Perheen isä jäi yhä kotiin asumaan, mutta Eila-tytär sen sijaan matkusti äitinsä kanssa junalla Lappeenrannan Simolaan, jossa sijaitsi Jalmar Sirénin isän koti. Simolasta tytär kävi joulukuun aikana muutamia kertoja Viipurissa.

– Pääsin aina jonkun rautatieläisen mukana Viipuriin salassa junalla ja hain sieltä jotain vaatetta ja isälle vietiin ruokaa ja puhdasta vaatetta. Mutta hän ei suostunut siihen, että olisin siellä hänen kanssaan yötä. Illalla hän kiikutti minut takaisin junaan ja tulin Simolaan, muistaa Eila Ollilainen.

Jouluaatonaattona perhe sai armeijalta vihdoin kuorma-auton kaupan evakuointia varten. Tavaroita pakattiin laatikoihin ja laatikot lähtivät jonnekin – minne, sitä perhe ei tiennyt. Myöhemmin he saivat tiedon laatikoiden sijainnista, mutta mennessään hakemaan niitä kohtasivat ikävän yllätyksen. Laatikot oli tyhjennetty. Muutaman riisinjyvän ja rusinan lisäksi niistä löytyi vain Ollilaisen päiväkirjoja ja jokunen valokuva.

– Olivat siellä nurkassa, eivät olleet kelvanneet. Kyllähän ne muut tavarat sitten korvattiin, mutta olihan se semmoinen shokki, muistaa Ollilainen.

Myös niille tavaroille, jotka perhe hautasi varkaiden varalta kotipihalleen, kävi huonosti. Laatikoissa oli parhaimpia astioita ja hopeita.

– Kun talvisodan aikana pihaa pommitettiin, niin nehän oli kaikki astiat siruina. Yksi silitysrauta oli ehyt. Ja vaatteet oli homeessa, ei niillä mitään tehnyt. Hopeat pantiin laatikoihin ja ne olivat varmaan venäläiset kaivaneet ulos, kun näkyihän se, mistä kohdalta on kaivettu ja missä oli kumparetta, ja pommitkin mylläsivät pihaa. Ei oikeastaan jäänyt sieltä mitään, ja kun koti jäi semmoisekseen, niin senhän venäläiset tyhjensivät tietysti, muistaa Ollilainen.

Kun Eila Ollilaisen lapsuudenperheen kauppa talvisodan aikana evakuoitiin ja kaupan tavarat kuljetettiin laatikoissa länteen, laatikot oli tyhjennetty matkalla. Jäljellä oli vain muutama riisinjyvä ja rusina sekä Ollilaisen päiväkirjoja ja jokunen vanha valokuva. 1930-luvulla kirjoitetuissa päiväkirjamerkinnöissä käsitellään usein sotaa.

Simolasta Sirénin perheen naiset suuntasivat Lappeen maalaiskunnassa Korkea-ahossa sijaitsevaan maalaistaloon, jossa he olivat joulun yli. Paikka oli kuitenkin levoton.

– Siihen taloon tuotiin Kannakselta poikia lepäämään ja taas sitten ne, jotka menivät Kannakselle päin, yöpyivät siinä aina muutaman yön. Se oli hirveän rauhaton paikka. Ja minulla oli ehdoton kielto, että en saanut mennä sinne sotapoikien kammareihin. Olin nuori, niin olisin mennyt juttelemaan, mutta upseerit kielsivät ehdottomasti, muistaa Eila Ollilainen.

Tammikuussa 1940 Jalmar Sirén sai työkomennuksen Seinäjoelle. Asunnon löytyminen oli hankalaa, mutta lopulta perheelle luvattiin hellahuone erään talon yläkerrasta. Siinä he asuivat siihen saakka, kunnes rautatieläisten talo rakennettiin ja he pääsivät muuttamaan siihen

Seinäjoelta Eila Ollilainen muutti Helsinkiin. Samana keväänä, 13. maaliskuuta, talvisota päättyi. Sodassa koettujen valtavien miestappioiden lisäksi Suomi joutui luovuttamaan Neuvostoliitolle muun muassa suuren osan Karjalasta. Sirénin perheen ohella kotinsa menetti kaikkiaan noin 430.000 suomalaista, valtaosa heistä karjalaisia.

Viipuri kärsi paikoin pahoja tuhoja talvisodan aikana. Kuva tammikuulta 1940. Kuva: SA-kuva.

Rauha jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi, sillä kesäkuussa 1941 sota syttyi uudelleen. Suomen vallattua Neuvostoliitolta takaisin talvisodassa menettämiään alueitaan karjalaiset pääsivät palaamaan kotiseudulleen. Myös Jalmar ja Lyyli Sirén palasivat Viipuriin, tosin eivät enää entiseen kotiinsa. Entinen kotitalo oli kyllä vielä paikoillaan.

Eila Ollilainenkin, tuolloin yhä Sirén, alkoi kulkea Helsingin ja Viipurin väliä, sillä hänen tuleva sulhasensa Yrjö Ollilainen sai asunnon hänen vanhempiensa luota. Kesällä 1943 pari kihlautui ja seuraavana keväänä he menivät naimisiin. Pari oli perustamassa kotia Viipuriin, mutta siitä ei lopulta tullut mitään, sillä pian häiden jälkeen viranomaiset määräsivät siviilit poistumaan Viipurista. Suomi oli jälleen menettämässä Viipurin.

Lähtiessään evakkoon ensimmäisen kerran joulukuussa 1939 Sirénin perhe oli ajatellut palaavansa, mutta vajaat viisi vuotta myöhemmin tilanne oli Eila Ollilaisen mukaan toinen.

Silloin tiesi, että lähtee lopullisesti. Sitten vietiin etukäteen jo vaatteita ja tavaroita rajan yli. Oltiin niin paljon viisaita, ettei jätetty ihan kaikkea.

Toinen evakkotaival vei Ollilaisen taas Helsinkiin, johon hän asettui puolisonsa ja myöhemmin syntyneiden kahden lapsensa kanssa useiksi vuosikymmeniksi. Jatkosota päättyi 19.9.1944. Sodan miestappiot olivat jälleen valtavat, eikä alueluovutuksiltakaan vältytty, vaan muun muassa Viipuri jäi jälleen Neuvostoliiton haltuun. Karjalaiset olivat menettäneet kotiseutunsa toistamiseen, tällä kertaa pysyvästi.

Jatkosodan tuhoja Viipurissa vuonna 1941. Kuva: SA-kuva

Vuonna 1965 puolisonsa kanssa kesäjoutsalaistunut ja myöhemmin kokonaan Joutsaan muuttanut Eila Ollilainen on vieraillut sotien jälkeen useasti Viipurissa ja ylipäätään Karjalassa. Ensimmäisellä kerralla 1960–1970-luvulla lapsuudenkoti Viipurissa oli vielä pystyssä, mutta sen ympäriltä miltei kaikki oli tuhoutunut. Muutenkin Viipuri, joka oli ollut ennen sotia Suomen toiseksi suurin kaupunki ja monella tapaa merkittävä paikka, oli kärsinyt sotavuosina pahoin.

Ensimmäisellä Viipurin-matkallaan Ollilainen olisi halunnut käydä entisessä kodissaan, mutta talon venäläinen asukas ei päästänyt häntä sisälle.

– Mie olisin mennyt ottamaan nuket sieltä vintiltä, kun mie hautasin nuket sinne sahajauhoihin vinttiin. Mie ajattelin, että varmasti ne oli siellä vielä silloin, koska talo oli pystyssä, sanoo Ollilainen.

Seuraavalla reissulla taloa ei enää ollut.

Moni karjalainen on kaivannut kotiseutuaan, niin myös Eila Ollilainen alkuun. Pahoin vaurioituneen Viipurin näkeminen kuitenkin lievensi Viipurin-kaipuuta ja myöhemmin työskennellessään jo muualla Ollilainen ei enää halunnut palata asumaan kaupunkiin. Jälkeenpäin hän kokeekin Viipurin melko vieraaksi sen tuhojen takia.

Sen sijaan Karjalassa käyminen ylipäätään on tuntunut hänestä hyvältä. Hän sanoo mieleensä muistuvan aina Karjalan kunnailla -laulun, jossa lauletaan vaaroilla paljain päin seisomisesta ja edessä olevan kauniin Karjalan näkemisestä.

– Mulla on tämmöinen kuva Karjalasta. On kaunis, kaunis kuva. Mutta ei Viipurista.

Viipurin näkyvä maamerkki on Viipurin linna. Kuva vuodelta 2016, jolloin osaa linnasta kunnostettiin. Kuva: JS ARKISTO/Janne Airaksinen

Pitkästä muualla asumisesta huolimatta Eila Ollilainen kokee olevansa ikuisesti karjalainen. Sikäläinen ruokaperinnekin on säilynyt matkassa ja samoin se, että vieraan käydessä keitetään kahvit. Jälkikäteen Ollilainen uskoo, että olisi jäänyt Viipuriin, jos sotia ei olisi tullut. Kenties hän olisi jatkanut äitinsä kauppaa, äiti kun oli toivonut hänestä kauppiasta ja Maila-sisaresta kansakoulunopettajaa.

– Ei miusta tullut kauppiasta, mutta ei tullut kansakoulun opettajaa sisarestakaan, nauraa jatkosodan jälkeen yli 40 vuotta Rautatievirkamiesliitossa työskennellyt Ollilainen.

Sotien koettelemuksista huolimatta hän katsoo saaneensa elää hyvin. On ollut hyvä mies, hyvä koti, hyvät lapset ja kaiken kaikkiaan hyvä elämä.

– Ei mitenkään raharikas, mutta hyvä elämä on ollut, sanoo helmikuussa 99 vuotta täyttänyt Ollilainen.

Tarja Kuikka

Tagged with →