Siinä missä uudempien sotien uhreja muistetaan aktiivisesti, juuri kukaan ei tainnut Suomessa noteerata karoliinien kuolinmarssin vuosipäivää – vuoden alussa tuli kuluneeksi 300 vuotta suomalais-ruotsalaisen sotajoukon tuhosta Norjan tuntureilla. Mukana oli myös komppania silloisesta Suur-Sysmästä.

Suuri Pohjan sota oli alkanut vuonna 1700. Sotaonni kääntyi Ruotsia vastaan kesällä 1709 ja sen jälkeen kaikki meni vikaan. Suomeen levisi paiserutto, joka riehui myös ainakin Joutsan Laitjärvellä. Venäläiset valtasivat Etelä-Suomen kesällä 1713. Seuraavana vuonna suomalaiset hävisivät Napuen taistelun Pohjanmaalla ja myös Hämeen läänin jalkaväkirykmentti vetäytyi Ruotsin Västerbotteniin. Suomalaiset pysyivät alueella kevääseen 1716, jolloin heidät ryhmitettiin ensin Tukholman ja myöhemmin Gävlen seudulle.

Venäjää vastaan kärsityn katastrofin jälkeen Ruotsin kuningas Kaarle XII käänsi katseensa Norjaan. Kuninkaan johtama pääjoukko aloitti elokuussa 1718 etenemisen kohti nykyistä Osloa. Pohjoisempana suomalaisista ja ruotsalaisista kasattu toinen joukko hyökkäsi Jämtlannista kohti Trondheimia.

Kaarle XII kaatui epäselvissä olosuhteissa marraskuussa 1718. Kun Trondheimin sotaretkeä komentanut Carl Gustaf Armfelt sai varmuuden Kaarlen kuolemasta joulukuun lopulla, hän päätti vetää miehensä takaisin Ruotsiin mahdollisimman pian. Noin 5000 miestä lähti jouluna 1718 paluumatkalle.

Vuoden vaihteessa joukkojen piti ylittää vuoriston korkeimmat kohdat Norjan ja Ruotsin rajalla. Uudenvuodenyönä alkanutta marssia suosi aluksi kaunis talvisää ja kuutamo. Yllättäen alueelle iski kuitenkin ankara lumimyrsky. Sotilailla ei ollut kunnollisia talvivarusteita. Uupuneet ja kohmettuneet miehet kaatuivat yksi kerrallaan kinoksiin eivätkä enää nousseet. Miehet yrittivät tehdä epätoivoisesti nuotioita aseiden puuosista ja lumen alta kaivetuista risuista, mutta niistä ei juuri ollut apua.

Ensimmäiset hengissä selvinneet saapuivat perille 3.1.1719. Matkaa oli tehty noin 60 kilometriä. Turvaan pääsi vain noin 1500 miestä. Heistäkin iso osa oli pahasti paleltuneita, ja monilta jouduttiin amputoimaan käsiä ja jalkoja. Yli puolet Armfeltin miehistä kohtasi matkansa pään tuntureilla.

Karoliinien kuolinmarssi korjasi kolkon satonsa ympäri pitäjää. Joutsan Tammilahdesta vuorille katosivat Aleksanteri Kiempe ja Martti Wickman. Jousan kylästä hävisi Matti Kleen, Uimaniemeltä Juho Wimpa ja Tolvasniemeltä Risto Hirvonen. Pärnämäestä saman kohtalon koki Antti Willman.

Luhangasta lumimyrskyyn jäi Sigfrid Pållach. Tammijärven Eerikki Vähä-Huuska menetti takkia lukuunottamatta varusteensa ja kuoli paleltumiin 6.1.1719.

Vain muutama mies palasi kotiseudulleen kertomaan mitä kaukaisilla tuntureilla oli tapahtunut. Mieskonmäen Juho Miesko menetti lumimyrskyyn pistimen, hatun ja hansikkaansa, mutta selvisi hengissä. Samoin Jousan kylän Paavo Saksa jäi henkiin ja sai armeijasta eron syyskuussa 1719.

Henkiin jäi myös noin 25-vuotias korpraali Daniel Lustig. Hän oli syntynyt Nevanlinnassa nykyisen Pietarin tienoilla, mutta joutunut pakenemaan venäläisiä jo lapsena. Sotaan hänet oli otettu Joutsan Uimaniemen Pastilasta. Hän selvisi tuntureilta takaisin Uimaniemelle ja eli yli 60-vuotiaaksi.

Tapio Nurminen

Yläkuvassa Karoliinien muistomerkki Duvedissa Ruotsin Jämtlannissa. Kuvaaja Anders Hansson.

Tagged with →