Helena Manninen s. 14.3.1949, kuoli äkillisesti 27.11.2018. Aamuihmisenä Helena oli varhain menossa asioita hoitamaan, kun hän tuupertui tielle. Maallinen apu ei häntä pystynyt auttamaan.

Helena oli erityinen luontoihminen, joka nuoresta alkaen rakasti metsissä liikkumista, liittyipä se puuntaimien istutukseen, marjastukseen, sienestykseen tai polttopuusouviin. Häntä kiinnostivat käävät, ötökät, perhoset, kasvit ja linnut. Tarkkasilmäisenä hän havaitsi mm. kanahaukan pesän. Keväisin kun joutsenten torvet soivat ja kurjet ilmoittivat tulostaan, se oli Helenalle kevään juhlaa. Osuipa kohdalle mm. orava poikasiaan imettämässä, liito-orava, näätä, lumikko, ilveksiä, hirviä ja peuroja. Karhukin vieraili kotiomenapuussa, jossa nähtiin kynsien raapimisjäljet Helenan nukkuessa sikeästi muutaman metrin päässä seinän takana. Helena iloitsi kaikesta luontoon ja sen runsaisiin ilmiöihin liittyvästä.

Helena ahersi vuosikymmeniä Joutsassa kodinhoitajana, alkuaikoina lapsiperheiden apuna ja myöhemmin ikäihmisten parissa. Ekologisuus oli hänelle tärkeää. Polkupyörä oli rakas kulkuväline. Kirkonkylän ja Heinikan välillä oli kuitenkin käytettävä autoa samoin kuin työtehtäviä hoitaessa. Helena puhui uskollisesti murretta, johon vaihtui myös muualla asuvien sisarusten kieli tavatessa. Rakkain paikka hänelle oli lapsuuskoti, jossa hän uurasti eläkkeelle jäätyään suuren osan vuodesta, asuen vain talvisydämen kirkonkylässä. Talviset lintujen ruokintamatkat kotimökille olivat tärkeitä.

Helena auttoi vähäosaisempia ja tuki ikääntyneitä lähiomaisia loppuun saakka. Hän oli oikeudenmukainen ja jämpti. Helena kuoli yksinäisyyden viikolla. Ajoittain hänkin tunsi yksinäisyyttä ja osoitti ymmärrystä yksinäisiä kohtaan kysellen eikö voitaisi viettää yksinäisten kirkkopyhää, onhan yksin eläviä maassamme toista miljoonaa.

Viimeisessä puhelussa Helenan kanssa kuolemaa edeltävänä päivänä hän kertoi lähtevänsä Myllykoskelle katsomaan talvehtivia koskikaroja – siellä tuli vielä valkoselkätikkakin nähtyä ja koskikarat hyvästeltyä, vaikkei sitä silloin tiennyt kukaan.

Helena jätti meihin sisaruksiinsa ja läheisiinsä lähtemättömän vahvan jäljen. Muistoissamme hän säilyy valoisana ja iloisena ihmisenä, jonka hersyvä nauru oli tarttuvaa. Olemme hiljaa elämän arvaamattomuuden edessä. Helena oli uskossaan luottavainen toistaen Fil. 1:21 sanaa ”Elämä on minulle Kristus ja kuolema on voitto”. Suuren surun keskellä meitä lohduttaa, että Helena sai kuolla toivomallaan tavalla, äkkiä, saappaat jalassa. Kaipauksemme keskellä uskomme, että hänellä on nyt hyvä olla.

Eeva Luoto, Esko Manninen, Aili Maria Manninen ja Taimi Manninen

Tagged with →