Pekka Kleniä ja Pentti Lehtimaata, pitkän linjan laivanrakentajia, huvittavat muistot entisistä ajoista. Pekka nimittäin värväsi Pentin töihin Valmetin telakalle vuonna 1968, Huttulan silloin baaritiskin ääreltä, eli juurikin kuvan paikalta.

Näin uuden vuoden lähestyessä on hyvä miettiä, miten vuosien vääjäämätön rullaaminen muuttaa suomalaista yhteiskuntaa. Esimerkiksi työmarkkinat ovat sellaisia, ettei niitä riittävän ajan jälkeen meinaa samaksi tunnistaa. Nyt palaamme ajassa taaksepäin sellaiselle teollisuuden alalle, ja sellaiseen hetkeen, että siinä vallitsi suoranainen työvoimapula. Melkeinpä kuka tahansa pääsi töihin, kunhan vain työhaluja oli.

Kyse on suomalaisen telakkateollisuuden kultaisesta ajanjaksosta. Se alkoi sodan jälkeen yli 500 sotakorvauslaivan rakentamisella ja lähettämisellä Neuvostoliittoon. Tähän liittyi uusien telakoiden perustaminen muun muassa Raumalle, Turkuun ja Loviisaan.

Ala kiihtyi entisestään sotakorvausten jatkumisella normaalina idänkauppana pitkin tilaussarjoin. Aina 1980-luvulle suurimpina telakkayhtiöinä toimivat Wärtsilä, Rauma-Repola sekä valtio-omisteinen Valmet. Valtio-omisteinen laivanrakennus Suomessa loppui 1980-luvun lopulla. Valmetin ja Wärtsilän laivanrakennustoiminnot yhdistettiin 1986 Wärtsilä meriteollisuudeksi, joka päätyi konkurssiin 1989 ja niin sanottuun telakkakriisiin.

1990- ja 2000-luku olivat sitten risteilyalusten rakentamisen kulta-aikaa Helsingin ja Turun telakoilla. Suomessa on rakennettu lukuisia kertoja eräitä aikansa maailman suurimpia autolauttoja.

Tämä oli tilanne isossa kuvassa. Ja mennäänpä nyt paikallistasolle. Telakat tarvitsivat tuhansittain työvoimaa noina kultaisina vuosikymmeniä. Toisin kuin nykyään, ei välttämättä tarvinnut olla valmis ammattimies osatakseen rakentaa laivoja. Koulutus hoidettiin nimittäin sujuvasti paikan päällä. Telakoilla oli omia ammattikouluja ja taidot karttuivat myös kokeneemman ammattimiehen opastuksella.

Kuinka sitten työmiehiä saatiin telakoille? Käytännössä puskaradion kautta. Kuvio meni jokseenkin niin, että jostain pitäjästä meni ensin yksi kysymään töitä ja sai niitä. Sitten tämä mies värväsi entisestä kotipitäjästään hommiin omia sukulaisiaan ja kavereitaan, jotka puolestaan värväsivät samalla menetelmällä lisää väkeä. Varmasti virallisiakin kanavia oli, mutta nopeimmin ja eniten väkeä rekrytoitiin tällä tavoin.

Juuri näin kävi joutsalaiselle Lehtimaan Pentille Laitjärven suunnalta. Hän oli juuri suorittanut varusmiespalveluksen ja oli sen jälkeen saanut hommia Huttulan huoltoaseman rakennustyömaalta. Elettiin vuotta 1968, Huttula oli valmis ja mies oli nuori ja sillä hetkellä vailla töitä. Tilannetta oli hyvä pohtia baarissa, lauantai-iltana, ja luonnollisesti äskettäin valmistuneessa Huttulassa.

Siellä Lehtimaan juttusille tuli tuttu mies, Klenin Pekka.

– Mitäs sä Pena aiot nyt tehdä jatkossa työkses?

– En mää vaan tiedä. Tää Huttulan hommaki kun ny loppu.

– Katajanokalla on telakalla töitä, lähe sinne.

– Ei kai se nyt noin helppoo ole.

– On se. Sunnuntaina lähtee bussi kello 18.30. Lähet siihen kyytiin, päätti Klen.

Ja niin kävi, että Lehtimaa löysi itsensä maanantaiaamuna Valmetin telakalta, pitkän osastoinsinöörin edestä. Inssi tutkaili tarjokasta kuten halpaa makkaraa, kuten Lehtimaa tilanteen kuvailee, ja tokaisi sitten:

– Vai että meille töihin? Mitäköhän mä sulle keksisin? Onks muuten armeija käyty?

Kun armeija oli käyty, osastoinsinööri tokaisi:

– Muista poika, susta tulee ammattimies.


Pekka Klen ja kuivarahtialus Herakles.

Insinööri oli oikeassa, ja Lehtimaa työskenteli telakalla eri tehtävissä lokakuusta 1968 aina vuoteen 1987, jolloin uudet haasteet kutsuivat. Ensiksi Valmetin Katajanokan telakalla ja myöhemmin 70-luvun alkupuolella uudella telakalla Vuosaaressa. Töissä oli noina aikoina 2.000–3.000 henkeä.

Lehtimaan työt alkoivat runkopuolella muotoainemerkkaajana, ja kun silloin ei vielä oltu perustettu telakan omaa ammattikoulua, oppi kertyi työn ohessa. Levysepät työskentelivät pareittain, ja kokeneempi heistä opasti nuorempaansa.

Muotoainemerkkaaja tekee erilaisia saumamerkkejä miten kaaret, palkit ja metallilevyt taivutetaan tai leikataan. Mittasuhteet ovat toisaalta valtavia, kun yksi laivaan tuleva levy saattaa olla vaikkapa 15 metriä pitkä ja painaa 20 tonnia, ja tätä sitten muotoillaan suurilla prässeillä. Ja toisaalta mittasuhteet ovat hiuksenhienoja, koska osia sovitetaan toisiinsa millin tarkkuuksilla. Virheitä ei kaivata, kun 300-metrisenkin laivan osia sovitetaan yhteen.

Työtehtäviä oli lukuisia muitakin tarjolla. Ammattimiehiä toimi levyseppinä, levyseppähitsareina, laivaputkimiehinä, hitsaussaumoja tarkastavina röntgenkuvaajina, palovartijoina, telinekirvesmiehinä tai kaasulaitoksen hoitajina. Yksi luku työllistämisessä oli, kun valtio toi Kainuun työttömiä suuria määriä telakalle hommiin. Neljän kuukauden pikakurssi, ja kaikille löytyi töitä, yli 50-vuotiaillekin. Ikäsyrjinnästä ei tuolloin oltu kuultu.

Telakoilta lähti maailman merille muun muassa tankkereita, ro-ro-aluksia, jäänmurtajia, risteilijöitä matkustajakäyttöön ja asuntolalaivoja Siperian suurille joille. Idänkaupan aikaan joitakin näistä alustyypeistä tehtiin kymmenien yksikköjen suursarjoina.

Yksi mieleenjääneitä kokemuksia oli Yhdysvaltain puolustusministeriön hallintorakennukseen, Pentagoniin, menneen panssarioven muotoileminen.

– Se oli saksalaista 250 millin paksuista panssariterästä, 3,5 metriä leveä ja neljä korkea, joustavaa kuin mikä. Sitä sitten 1.000 tonnin prässillä muotoiltiin. Kyllin voimakasta prässiä ei muualla tainnut silloin ollakaan, muistelee Lehtimaa.

Toinen tuon ajan telakoiden tarinalaji liittyy alkoholiin. Puolalainen omenapirtu saa terminä epäilemättä monet aikalaiset hymähtämään. Telakoilla myös korjattiin paljon laivoja, ja näitä käytettiin samalla viinan salakuljetukseen.

– Me ihmeteltiin yhdessä laivassa, että onpas heiveröinen ankkuripeli. Kävikin ilmi, että se oli vanerista ja sisälsi pirtukanistereita. Salakuljettajat olivat ajatelleet, että kannelta tullimiehet eivät osaa etsiä. Toinen suosittu paikka oli kätkeä tavaraa pilssiveteen.

Vuonna 1976 Lehtimaa siirtyi opettamaan rautakouriksi haluavia leikkaustekniikan pariin. Tuolloin näet perustettiin telakan ammattikoulu, ja Lehtimaa katsottiin hyvinkin päteväksi siirtämään oppia tulokkaille. Kun tulokkaan katsottiin saavuttaneen tietyn tason, hänet siirrettiin kokeneemman pariksi. Jotkut työskentelivät hyvinkin pitkään yhdessä. Näissä sijoittamisissa vaadittiin opettajalta jo pelisilmää ja ihmistuntemusta.


Keulabulpi 1980-luvun laivasarjoista. Telakka oli jo tässä vaiheessa siirtynyt Vuosaareen.

Laivan yhden ison lohkon kimpussa työskenteli yleensä kolmesta neljään levyseppäparia ja puolen tusinaa hitsaria. Työpäivä oli 7.00–15.45, välissä 45 minuutin ruokatunti. Lauantai oli viiden tunnin päivä, tämä muuttui 70-luvulla vapaaksi.

– Ylitöitä tehtiin paljon. Aika ajoin laivan valmistumisen aikataulu ei pitänyt, ja se merkitsi pientä vipinää. Laivan luovutuspäivästä ei nimittäin tingitä, se luovutetaan vaikka keskeneräisenä. Viimeistelytyöt tehdään sitten tarvittaessa vaikka merellä. Minäkin olen ollut sellaisessa ryhmässä mukana. Pois meidät haki helikopteri keskeltä merta, valjaat kiinni vain ja ylös.


Pekka Klen on juuri hitsannut kuvassa näkyvän reelingin vuonna 1965.

– Hyvän opin minä siellä sain. Ei jäänyt huonoja muistoja ollenkaan. Sai tuntea paljon ihmisiä. Se on minun elämäntyöni, toteaa Lehtimaa, jonka työura toki jatkui pitkään vielä telakan jälkeenkin.

Pekka Klen meni vuonna 1964 Valmetille. Eläkkeelle hän siirtyi 2006 Vuosaaren telakalta. Vuosien varrella telakoiden omistajayhtiöitä oli lukuisia.

– Ei ollut töitä Joutsassa tarjolla maatalon pojalle. Veli Armas Klen oli mennyt telakalle jo 50-luvun puolella, ja hän puhui vuorostaan minut sinne. Hitsauskurssilla aloitin, muistelee Klen.

Pisimmän työuran hän teki kaasulaitoksen hoitajana. Hitsaukseen ja polttoleikkaukseen tarvitaan erityyppisiä kaasuja, ja niitä Klen teki paikan päällä tarkoitukseen suunnitellulla laitteistolla.

– Tonnin verran päivässä. Siinä ohessa korjasin hitsauskolveja ja -kaapeleita. Tein myös laivan rakennusvaiheen aikaisia kaasuverkostoja. Sitä mukaan kun ukot edistyivät, niin kaasuverkostoa tarvittiin lisää.

Janne Airaksinen


Kun paikallisin voimin olisi osattu rakentaa laiva

Pekka Klen värväsi telakalle neljä miestä ja Pentti Lehtimaa kolme. He rustasivat nopeasti listan muistamistaan telakalla olleista ammattimiehistä, jotka ovat vaikuttaneet tai vaikuttavat tällä seutukunnalla. Lista ei ole kattava, ja siitä puuttuu nuorempi kaarti, mutta onpahan jonkinlainen läpileikkaus kerran olleesta osaamisesta.

– Kyllä tämän porukan kokemuksella olisi jonkinlaisen paatin saanut aikaan, naurahtaa Lehtimaa.

Armas Klen, Pekka Klen, Hannu Klen, Pentti Lehtimaa, Esko Lehtimaa, Reijo Visa, Veijo Valtonen, Arto Hännikäinen, Eero Pylvänäinen, Reino Långström, Matti Mankki, Mauri Repo, Eino Paakkinen, Paavo Kuitunen, Erkki Kuitunen, Markku Kuitunen, Eero Niemi, Risto Bågman ja Ville Inkeroinen.

Janne Airaksinen

Lähteenä myös Wikipedia

Kuvat Pekka Klenin kotialbumi


Asuntolaiva Neuvostoliiton suurille joille. Näitä tehtiin kymmeniä.

Tagged with →