Antero Kukkanen, Turo Savonen ja Taisto Holla tutkailivat loppusyksystä Pajulammen tilannetta. Kukkasella ja Savosella on mökki lammen rannalla, Holla taas asuu Siikaveden rannalla.

Vesistöjen tila kiinnostaa joutsalaisia, ja erityisen tarkkana asiassa ollaan turvetuotantosoiden vaikutusalueella. Turvetuotannon ympäristövaikutukset ovat olleet kauan paikallinen puheenaihe, etenkin kentiltä tulevan humuksen vuoksi.
Nyt esille on noussut kysymys siitä, onko turvetuotanto aiheuttanut elohopeapitoisuuksien nousemista. Keskiöön on noussut Pajumäessä sijaitseva Pajulampi, joka myös Keronlampena tunnetaan. Siitä pyydettyjen tutkimishaukien elohopeapitoisuuksien keskiarvo hyppäsi neljässä vuodessa 0,74 milligrammaa/kilo lukemaan 1,18 mg/kg. Kauppakelpoisuusraja kulkee 1,0 mg/kg. Tutkituista kuudesta hauesta viisi ylittää tuon rajan.
Asian voisi vetää yhteen siten, että joitakin paikallisia asia huolestuttaa. Sen sijaan Vapo ei ole erityisen huolissaan, sillä tutkimuksen aineiston vähyyden vuoksi tutkijat eivät pysty vetämään suoria johtopäätöksiä. Elintarviketurvallisuusvirasto (Evira) ei myöskään ole huolissaan, sillä satunnainen tai yksittäinen viitearvoa suurempi altistuminen ei aiheuta terveysriskiä. Evira kehottaakin noudattamaan jo pitkään voimassa olleita valtion ravitsemusneuvottelukunnan kalansyöntisuosituksia.

Pajulammen lukemat on löytänyt joutsalainen Taisto Holla, joka on tutkinut Kälkäjoen ja Vallasjoen kalataloudellisen yhteistarkkailun tuloksia vuosilta 2013 ja 2017. Vesistöjen vedenlaadun tarkkailuun ihan omaehtoisestikin on hyvät mahdollisuudet, sillä nettiin on ladattu jo pitkään tutkimusraportteja aiheesta. Parhaimmat ja ajantasaisimmat lähteet löytää kalataloudellisten yhteistarkkailujen yhteenvedoista, joita Vapo Oy on usein velvoitettu tekemään turvetuotantoalueiden alapuolisista vesistöistä.
Vapo Oy tuottaa turvetta useilla soilla noilla alueilla (Pajusuo, Pihlassuo, Havusuo), ja siksi tarkkailutuloksia on käytettävissä useilta vuosilta.
Holla on varma, että elohopeapitoisuuksien nousu selittyy vesistön yläpuolisella pitkään jatkuneella turvetuotannolla.
– Olen sitä mieltä, että elohopeapitoisuudet ovat sen verran korkeat, että nyt on aika kertoa asiasta muillekin kansalaisille. Pajulampi sijaitsee jo niin lähellä turvetuotantoalueita, eikä soiden ja lammen välissä ei ole tehty metsäojituksia, eikä siellä ole peltoviljelyä, niin turvesoiden vaikutukset siellä alkupäässä näkyy suoraan, sanoo Holla.
Vuonna 2013 Pajulammesta on pyydetty viisi näytehaukea, painoiltaan 380–840 grammaisia, joiden elohopeapitoisuus mg/kg oli keskiarvoltaan 0,74. Vaihteluväli oli 0,566–0,994 mg/kg. Usein ajatellaan, että painavin hauki on vanhin ja siksi siinä olisi eniten elohopeaa, mutta tässä tapauksessa painavimman arvo oli lähimpänä keskiarvoa. Analyysissa todetaan, että elohopeapitoisuudet ovat pysyneet likimain ennallaan vuoden 2009 selvitykseen nähden.
Tätä taustaa vasten kiinnittää huomiota, että vuoden 2017 tuloksissa Pajulammen elohopeat ovat jyrkässä nousussa. Viisi haukea pyydetystä kuudesta ylitti kauppakelpoisuusrajan 1 mg/kg. Kalojen painot vaihteluväli 852 g–1.250 g. Elohopeapitoisuudet 0,86–1,5 mg/kg. Eli neljässä vuodessa keskiarvo hyppäsi 1,18 milligrammaan.

Vapo Oy:n puolesta aihetta kommentoi ympäristöasiantuntija Leena Siltaloppi.
– Pajulampi on ollut kalataloustarkkailussa pitkään. Vuoden 2017 kalataloustarkkailuraportin liitteessä on esitetty myös hauen elohopeapitoisuuden tarkkailu (Hg pitoisuus/hauen paino) eri vuosina, mistä voidaan nähdä, että pitoisuus on 20 vuoden aikana vaihdellut varsin laajalla välillä, eikä selvää trendiä ole nähtävissä.
– Jatkossa kalataloustarkkailua on tarkoitus alueella edelleen jatkaa ja tutkimustietoa saadaan lisää tulevaisuudessa. Tutkimuksista toki tekee haastavan elohopean poikkeuksellinen muuntautumiskyky muihin metalleihin verrattuna, toteaa Siltaloppi.
Hän kertoo, että elohopeaa päätyy ympäristöön luonnollisista lähteistä, mutta myös ihmistoiminnoista. Suomeen maaperään ja vesistöihin elohopeaa päätyy erityisesti ilman kautta laskeumana, suuri osa teollisuuden vaikutuksesta kaukokulkeumana. Ihmisen toiminnasta aiheutuvan ilmaperäisen elohopeakuormituksen on arvioitu suurentaneen humuskerroksen Hg-pitoisuutta Etelä-Skandinaviassa noin kolminkertaiseksi. Tämä suurentaa valumavesien elohopeapitoisuutta riippuen niiden humuspitoisuudesta.
Humusjärvissä elohopeapitoisuus on selvästi suurempi kuin vähähumuksisissa järvissä. Elohopean kiertokulku on varsin monimutkainen ja kertyminen eliöstöön on tunnettua ja poistuminen kierrosta vähintään hidasta.

Lisäksi pyydetty kalataloustarkkailun tekijöiltä arvio Hg-pitoisuuden noususta välillä 2013-2017 (Heikki Alaja, Antti Leppänen Eurofins Nab Labs Oy). Ohessa Pajulammen hauen elohopeapitoisuus vuosilta 2013 ja 2017.

Siltaloppi pitää saatavilla olevaa aineistoa melko pienenä. Tulosten perusteella epävarmuus huomioiden vuosien välillä kalojen elohopeapitoisuudessa ei ole tapahtunut muutosta. Yleisesti tiedetään, että petokalojen massan ja lihaksen elohopeapitoisuuden välillä on tilastollinen riippuvuus. Biologisessa mielessä kuvassa näkymätön regressiosuora (malli) tulisi pakottaa kulkemaan origon kautta, mutta kuvassa on vain havainnollistettu elohopeapitoisuuden ja kalan massan välistä tilastollista riippuvuutta.
– Vuosien 2013 ja 2017 näytekalojen keskikoko erosi toisistaan melko paljon, joten tulos oli odotettu (keskimääräinen elohopeapitoisuus vuonna 2017 suurempi, koska näytekalat olivat suurempia kuin vuonna 2013).
– Näyttäisi siis siltä, että ei pystytä sanomaan mittausten epävarmuus huomioiden, että Pajulammen kalojen elohopeapitoisuus olisi noussut. Elohopea on tullut pääosin ilman kautta kaukokulkeumana, analysoi Siltaloppi.

Suurin kysymys on, että mikä on turvetuotannon osuus pitoisuuksissa. Aiheesta tehty Taso-hanke on tutkinut tätäkin asiaa. Turvetuotannon valumaveden elohopeamäärityksien tulokset eivät poikenneet millään tavalla luonnontilaisen alueen vastaavista näytteistä. Turpeessa ei myöskään ole merkittäviä määriä elohopeaa, jolloin myöskään turvetuotannon valumavesiin ei voi tuotantoalueelta huuhtoutua elohopeaa.
Tutkimuksen tuloksena havaittiin, että sekä turpeen että valumavesien metallikonsentraatiot olivat varsin alhaisia kaikilla tutkimuskohteilla. Useimmiten pitoisuudet jäivät alle määritysrajan. Maankäyttömuodolla ei havaittu olevan tilastollisesti merkitsevää eroa valumavesien metallipitoisuuksissa tai turpeen metallipitoisuuksissa.
Yksi kysymys koski Pihlassuon kemiallista puhdistamoa ja ferrisulfaatin käyttöä siinä vedenpuhdistamisessa. Olisiko sillä osuutta metyylielohopean määrien nousuun?
– Turvetuotantoalueelta lähtevässä vedessä ei siis ole elohopeaa useimmiten mitattavia määriä. Edellä olleissa tutkimuksissa oli alueita myös potentiaalisilta happamilta sulfaattimailta. Ferrisulfaatin käytön ei voida olettaa aiheuttavan nousua metyylielohopean määrissä. Elohopean tiedetään sitoutuvan orgaaniseen ainekseen, humukseen, mitä taas valumavesissä ferrisulfaattia käyttämällä vähennetään, kertoo Siltaloppi.
Janne Airaksinen


Muista seutukunnan järvistä saadut hauet alittivat selvästi pitoisuusrajat – Suontee erottuu edukseen

Asiaa on tutkittu, itse asiassa jo järvikalojen osalta Suomessa 1960-luvulta lähtien. Myös maakunnallista ympäristöviranomaisten johdolla tutkimusta löytyy Keski-Suomesta. Ely-keskuksen julkaisu Hauen elohopeapitoisuudet Keski-Suomessa on kiintoisa raportti vuodelta 2015. Selvitys antaa tarkkaa tietoa maakunnan haukien nykyisistä elohopeapitoisuuksista peilattuna aiempaan tutkimustietoon.
Tutkimukseen valittiin 31 keskisuomalaista vesialuetta. Seutukunnalta haukia kalastettiin aineistoksi Rutajärvestä, Puttolanselältä, Pohjois-Suonteelta, Etelä-Suonteelta, Angesselältä ja Hauhasta Luhangassa.
Kalat on pyydetty tutkimusvesiltä vuosina 2006 ja 2007. Näytealuetta kohden haukia oli keskimäärin kahdeksan pyydettyinä. Vertailtavuuden vuoksi tutkimukseen pyrittiin valitsemaan noin yhden kilon painoisia haukia.
Koko aineiston laskettu vakiohauen keskimääräinen elohopeapitoisuus oli 0,46 mg/kg. Suurin vaikuttava tekijä elohopean kasaantumiseen oli järven pinta-ala. Mitä pienempi järvi, sen isompi pitoisuus. Sen sijaan valuma-alueen pinta-alalla tai ojituksien määrällä ei havaittu tilastollista yhteyttä.
Tutkimuksen mukaan hauen luontainen elohopeapitoisuus suomalaisissa järvissä on luultavasti selvästi alle 0,50 mg/kg, todennäköisesti keskimääräinen taso on ollut jopa 0,20–0,30 mg. Ihmistoiminnan seurauksena keskisuomalaistenkin haukien pitoisuudet ovat jopa kaksin- tai kolminkertaistuneet.
Suomalaisia metsäjärviä on tutkittu 1980-luvulla, jolloin vakiohauen elohopeapitoisuudeksi määritettiin 0,56 mg, viljelyalueilla ja reittivesistöissä 0,56 mg. Nyt käsillä oleva tutkimus sai keskiarvoksi 0,46 mg ja 1990-luvulla lukema määriteltiin 0,45 mg:ksi.
Elohopeapitoisuuden vaihteluväli (1,0 mg syötäväksi kelpaavan hauen enimmäispitoisuusraja)

Järvi                       Näytekalat      Elohopeapitoisuudet min/max
Etelä-Suontee        16                      0,15–0,54
Pohjois-Suontee    10                      0,28–0,57
Puttolanselkä         5                        0,42–0,91
Rutajärvi                 5                        0,41–0,95
Hauha                     1                        0,50
Janne Airaksinen


Nokiperältä kipinöi – toimittajan näkemys

Tarvetta on lisätutkimukselle – sillä välin Eviran ohjeilla pärjää
Kaiken esille tulleen perusteella näyttää siltä, ettei kenenkään tarvitse huolestua. Kunhan petokalaa syö kohtuudella, niin terveysvaikutukset ylittävät huonot puolet.
Kuitenkin on selvää, että aihetta tulisi tutkia vielä enemmän, jo ihan jälkipuheiden välttämiseksi. Pajulammen haukien elohopeapitoisuudet ovat arkijärjellä käsitettynä nousseet muutamassa vuodessa. Tutkijat eivät pidä sitä kuitenkaan tilastollisesti vielä merkittävänä.
Arkijärjen ja tutkijoiden käsitykset eroavat sen verran paljon, että tulokset pitäisi jotenkin yhteismitallistaa. Voi olla, että tällaisia pieniä järviä ei ole tutkittu tarpeeksi, ja se olisi nyt syytä hoitaa kuntoon. Tarvitaan paljon lisää kaloja, ja samankokoisia, ja taho mikä tutkii ne ja vieläpä maksaa koko lystin. Siinäpä puntaroitavaa eri osapuolille.
Kalanlihan elohopealla on seuraavat rajoituksen: hauelle 1,0 mg/kg, muille kaloille kuten vaikkapa kuha, ahven, särki sekä kalastustuotteet 0,5 mg/kg. Pajulampeenkin on istutettu kuhaa, ja löytyyhän sieltä varmasti ahventakin.

Pidetään mielessä seuraavat Elintarviketurvallisuusvirasto Eviran viralliset ohjeet, joiden avulla kalaa voi syödä huoletta. Nämä ovat olleet jo pitkään voimassa:
Kalan hyvistä ravitsemuksellisista ominaisuuksista huolimatta Itämerestä, etenkin Pohjanlahdesta ja Suomenlahdesta pyydettyä lohta tai taimenta ja silakkaa syömällä voi altistua tavanomaista suuremmille määrille terveydelle haitallisia dioksiineja ja PCB-yhdisteitä. Sisävesien petokaloista, etenkin hauesta, mutta myös meressä elävästä hauesta, voi saada tavanomaista suurempia määriä metyylielohopeaa. Mitä iäkkäämpi kala, sitä enemmän se on ehtinyt kerätä vierasaineita.
Näistä syistä edellä olevaan yleiseen kalan syöntisuositukseen Elintarviketurvallisuusvirasto Evira on antanut seuraavat poikkeukset:
Lapset, nuoret ja hedelmällisessä iässä olevat voivat syödä vain 1-2 kertaa kuukaudessa isoa, perkaamattomana yli 17 cm:n silakkaa tai vaihtoehtoisesti Itämerestä pyydettyä lohta tai taimenta.
Lapset, nuoret ja hedelmällisessä iässä olevat voivat syödä järvestä tai merestä pyydettyä haukea vain 1-2 kertaa kuussa.
Raskaana olevien ja imettävien äitien ei pitäisi syödä haukea ollenkaan, koska se kerää elohopeaa.
Sisävesialueiden kalaa päivittäin syöviä suositellaan vähentämään muidenkin elohopeaa keräävien petokalojen käyttöä. Näitä kaloja ovat hauen lisäksi isokokoiset ahvenet, kuhat ja mateet.
Janne Airaksinen
Lähde: Evira

Tagged with →