Luin netistä syyskuun lopulla lapsesta, joka ei viiteen vuoteen ollut sanonut sanaakaan. Hän oli käynyt puheterapeutilla jo yksivuotiaasta lähtien, mutta se ei ollut auttanut. Lopulta hammaslääkäri huomasi, että kireä kielijänne oli kiinnittynyt suun alaosaan. Kun jänne leikattiin, tulos oli välitön: lapsi pystyi puhumaan.
Tästä sitten omakohtaiseen kokemukseen vuonna 1963:
Vein yli kuukauden ikäisen poikani ensimmäiseen lääkärin tarkastukseen neuvolaan Jukolan vintille, kätilö oli jo tehnyt kotikäynnin aiemmin. Lääkäri oli tuttu ja mukava Yrjö Leikola. Poika oli alasti selällään tutkimuspöydällä ja lääkäri käänteli häntä siinä ympäri tarkistaen, että kaikki on kunnossa. Sitten hän aukaisi pojan suun, katseli kielen alle ja sanoi minulle: Nyt rouva pääseekin avustamaan leikkauksessa! Säikähdin ja sydän alkoi hakata kovaa. Sain käteeni taskulampun, jolla näytin valoa, lääkäri otti sakset ja nosti pojan kieltä. Sattuuko se, kysyin ääni vapisten. Hän nipsautti kielen alla olevaa jännettä lyhemmäksi. No, ei sattunut, siinä ei ole tuntohermoja, sanoi lääkäri. Ymmärsin, että toimenpide oli välttämätön myöhemmin puheen muodostamiseen.
Näin toimittiin silloin pienen kunnan neuvolassa, tehokkaasti ja nopeasti.
Olisiko nyt vastaavassa tilanteessa tilattu leikkaussali lääkäreineen ja hoitajineen?! Ja luultavasti keskussairaalasta!
Olin katsonut 11.3.2017 Akuutti-ohjelmaa, jossa käsiteltiin samaa asiaa ja siinä sanottiin että tarvitaan leikkausaika operaatioon. Ja muistaakseni myös puudutus. Ei vuonna 1963 tarvittu! Eikä vauva itkenyt!

Ritva Hotti

Tagged with →