Äskettäin julkaistu omakustanne Kievarikiven takana, kertoo pienen karjalaisen evakkopojan kasvutarinan alle kouluikäisestä aikuisuuden kynnykselle asti. Juhani Moilanen on tehnyt poikkeuksellisen kiehtovaa tekstiä, jossa on paitsi mukaansa tempaiseva draamankaari, niin myös erittäin tarkkaa ajankuvausta 1940–50-luvun joutsalaisesta elämänmenosta.
– Minulla on ollut tarve kirjoittaa kouluajoista lähtien, ja pidin silloin ainekirjoituksesta. Tätä ennen olen tehnyt kirjoituksia kahteen Karjala-aiheiseen kirjaan. Tämän kirjan maailma on kieppunut mielessä aina ja ollut tietyllä tapaa jo pitkään pöytälaatikossa, kuvailee Moilanen.
127-sivuisessa kirjassa on kirjailijan kuvauksen mukaan peräperään pieniä tarinoita Moilasen lapsuudesta ja nuoruudesta, eikä hän pidä sitä romaanina. Tapahtumat ovat todellisia ja henkilöille löytyy pääsääntöisesti vastineensa elävästä elämästä. Kirjassa ei kuitenkaan käsitellä ihmisiä heidän oikeilla nimillään. Päähenkilökin on nimeltään Johannes, joka on tietysti Juhani Moilasen alter ego.
Valittu tyyli helpotti kirjoittamistyötä.
– Muistan tarkoin asioita lapsuudesta ja nuoruudesta, mutta mielikuvitus minulla on huono. Joten oli helpompi kirjoittaa melkein faktaa muunnetuilla nimillä kuin alkaa keksimään henkilöitä ja tapahtumia. Kun henkilöillä on yleensä vastine olemassa, niin minun piti tehdä luettelo millä keksityllä nimellä kutakin käsittelen, naurahtaa Moilanen.
Kirjoittaessaan hän on käyttänyt takaumia kuin luonnostaan, ja se tuo lopputulokseen jännitettä heti ensimmäisestä luvusta lähtien. Siinä nimittäin Johannes-hahmon isä kertoo ekaluokkalaiselle pojalleen, että tämän äiti on kuollut. Moilasen mukaan juuri tämä alku, vuodelta 1948, on ehdottomasti se kivijalka, minkä ympärille koko teos lähti aikanaan rakentumaan.
Aukeaa suoaluetta reunustavat mustasilmäiset, epämääräisessä järjestyksessä olevat suohaudat, joista on aikanaan vedätetty mutaa kylän ruskomultapelloille. Tässä kohtaa isä havahtuu ja kääntyy Johannekseen päin:
– Se siun äitis, se on viime yönä kuollu.
Poikien katseet kohtaavat hätäisesti. Voitto vetää äänekkäästi ilmaa sieraimiinsa, niinkuin aina yllättävässä tilanteessa.
– Kuollu?
– Niin. Vanhainkottiin oli soitettu kun siinä on lähin puhelin ja johtajatar tuli tuon Voiton kanssa tuomaan sanaa.
Moilasen kirjan toinen vahvuus on tarkassa ajankuvauksessa. Pienen pojan ja myöhemmin nuorukaisen kokemusten kautta tulee esille joutsalaisen yhteisö heti sotavuosien jälkeen, sen tavat ja tottumukset. Evakkokarjalaiset rakensivat sen yhteyteen omaa elämäänsä, ja sulautuivat myöhemmin joukkoon. Elannon saaminen ankaran työn kautta, lapsen ilot ja surut, kirjoitetaan lukijalle peittelemättä. Samoin nuorten arki sekä myöhemmin lähdöt töihin ja maailmalle opintietä kulkemaan.
Nuorisolla, ja vähän vanhemmillakin, on tapana kokoontua iltaisin ja viikon loppuina ”pöntön” luona. Se on parisen metriä korkea kuusikulmainen torni Jukolan nurkalla. Tarkoitettu kenen hyvänsä ilmoituksia varten. … Pöntön luona on jutusteltu, pojat
silmäilleet tyttöjä ja tytöt poikia. Lähdetty elokuviin, Kinolle tai Jukolan teatteriin ja pyhäiltaisin Harjulinnan lavalle, tanseihin, tai muuten vain aidan ulkopuolelle musiikkia kuuntelemaan. Moottoripyörät ovat yleistyneet, mutta kyllä moni tyttö on istunut Johanneksen polkupyörän tarakallekin.
Kirjan nimessä oleva Kievarikivi muuten sijaitsee tänäkin päivänä Pekkasten tien vieressä loivassa mutkassa, josta avautuu pitkä suora molempiin suuntiin. Alkujaan siinä on ollut kaksi kohtalaisen suurta siirtokivilohkaretta, joiden taakse on jäänyt jonkinlainen onkalo. Kylälle mentäessä siinä kohtaa ropakoinen maasto muuttuu kuivaksi kangasmaaksi. Perimätiedon mukaan ovat kirkonkylään taivaltaneet vaihtaneet tässä kurajalkineet keveimpiin kenkiin, ja saappaat on varastoitu kivien väliseen onkaloon odottamaan paluuta.
Kirjasta on otettu sadan kappaleen painos.
Janne Airaksinen
Loading ...
