Viimeisen kerran pöllit pyörähtelivät Rutajoessa kohti Päijännettä olympiavuonna, siis liki 70 vuotta sitten. Uitot kokeneet muistelevat niitä vieläkin nuoruutensa kesien kohokohtina. Yksi touhun hyvin muistavista on Taka-Ikolassa asuva, nyt 86-vuotias Niilo Sivén (kuvassa).

– Olisinko ollu 15–16-vuotias, kun menin ens kertaa uitoille. Uitot olkin lähes ainoo paikka, mistä nuoret sai palakallisia kesätöitä, jos vaan työ maistu. Ja maistuhan se monille, ol meitä poikasia ja tyttöjäki pitkästi toista kymmentä. Se ol vähän niinku huvi ja hyöty siinä samassa, Niilo Sivèn muistelee nyt, kun Rutajoki virtaa taas lähes luonnontilaisena.

– Parraimmillaan saatto olla toistakin sattaa henkeä töissä uitossa ja muu väki päälle. Suurin osa ol paikallisia, mutta ol siellä kulkumiehiäkin, jotka palas vuos toisensa jäläkeen.

Jo 1700-luvun lopusta toimineelle Rutakosken Sahalle pääosa tukeista ajettiin hevospelissä rekikeleillä, mutta pienempiä määriä myös uitettiin Rutajokea myöten. Uitoilla oli siis kylällä jo pitkät perinteet, kun metsät alkoivat seuraavan vuosisadan lopussa nousta arvoon ja antaa työtä ja tuloja maaseudun ihmisille. Rutajokea perattiin uittojen helpottamiseksi, uomaa oikaistiin ja tehtiin kanava, Tammenmyllyn ja Myllykosken ohi rakennettiin uittorännit, samoin Korvenkoskeen. Rutajoen uittojen kulta-aika kesti 70–80 vuotta; ei siis ihme, jos niitä vieläkin jaksetaan muistella.

– Se varsinainen uitto kesti kuukauen puoltoista, se vähän vaikutti, minkä verran ol vettä ja minkä verran ol puita. Sitä vaan päivää venytettiin, mutta yöks laitettiin kanavalla portit kiinni. Kaikki puut kerittiin kumminkin uittaa ennen ku vesi vähen. Uitto ol se kohokota, mutta johan se talavella ties hakkuumiehille töitä, ja se ol kanssa iso urakka, kun puut ajettiin hevosilla rantteille Rutajärven rantaan. Siellä ol er yhtiöillä omat paikat, Niilo Sivén kertoo. Jo ennen uittokesiä hän oli ollut isänsä Kalle Sivènin kanssa ajossa ja myöhemmin monen monta vuotta Yhtyneitten Jämsänkosken tehtaitten hakkuumiehenä ja ajamassakin sekä hevosella että traktorilla.

Uittojen taloudellinen vaikutus oli moninainen, sillä jo talvisin monet pitkämatkalaiset metsätyömiehet olivat kortteeria taloissa ja sama uittojen aikaan. Tiedonkulku oli toista kuin nyt, niinpä miehiä alkoi kertyä parikin viikkoa ennen jäitten sulamista odottelemaan. Varsinkin kesällä ihan kaikki kelpasi yösijaksi, saunat ja ladotkin, kunhan vain katto oli pään päälle. Joissakin taloissa joen varrella keitettiin uittomiehille myytäväksi ruokaa, vuorotellen lihasoppaa ja hernerokkaa, ja kahvipannu porisi useammallakin nuotiolla. Kun lämmin ruoka oli vain kerran päivässä, maito, kananmunat, leipä – monet elintarvikkeet tekivät kauppansa. Niilo Sivénillä ja monilla muillakin kotoaan kulkeneilla oli omat eväät, jotka hotkaistiin työn lomassa. Tietysti uittomiehet olivat hyviä asiakkaita myös kylän kaupoissa ja vapaa-aikanaan osallistuivat muutenkin kylän elämään.

Niilo Sivénin kotona Jokelassa oli erikoinen uittoihin liittyvä sivuansio talviaikaan: väännettiin eri yhtiöitten tilauksien mukaan puominlenkkejä.

– Se varmaan eno Arvi Tavikainen toi sen ajatuksen, se kun Havumäessä oli ollu uitoilla ja nähny. Ensin kaivettiin noin puoltoistametrinen toloppa hyvin maahan kiinni. Metästä valittiin semmosia nuoria närreitä, mitkä ol korkeintaan partuumasia tyvestä. Ne oksittii ja sitten kun ruvettiin työhön, ne sulatettiin ja lämmitettiin savusaunan kiukaan päällä telineellä. Se kierty lämpimänä helepommin. Latva pistettii siihen toloppaan kiinni ja sitte veivattiin puukammella ympär kävelemällä ja väännettiin ne puut semmoselle kiekolle. Minä olin siinä työssä ja isä ja eno, joskus saatto olla muitakin. Kyllä se ihan hankkeesta kävi, kun niitä paljon tehtiin eri yhtiöille. Kevväällä ennen uittoa ajettiin ne hevoskärryillä suuriin kasoihin. Sitten kun tarvittiin, tehtiin kairalla tai kirveellä reikä tukkiin ja puominlenkit niihin. Ne oli joustavia ja piti hyvin.

Kun jäät Rutajärvestä sulivat, pöllit vieritettiin veteen ja uitettiin keluveneillä lauttana kanavan suulle. Lautta pysyi kasassa, kun puominlenkkien avulla osasta tukkeja tehtiin “ketju” sen ympärille. Se yhtiö, joka onnistui saamaan puunsa lähimmäksi kanavaa, pääsi ensimmäisenä uittamaan. Kiivaimpaan aikaan yhtiöt palkkasivat yöksi vahdin kanavan suulle, ettei kukaan etuillut, eikä tehnyt pahojaan.

“Luikkumies“ oli yksi porukan arvostetuimmista ammattilaisista, hän sääteli puitten juoksua koskeen. Kun syntyi ruuhka, paikalla ollut nosti hakavarren poikittain ylös ja taas seuraava, näin viesti kulki nopeasti luikkumiehelle, joka tiesi vetää luikun kiinni, eikä ruuhkan niskaan enää kertynyt tukkeja.

– Jos ol vettä, ja puita tul tasasesti, keksillä ohjattiin, että kaikki suju. Niitä kerättiin tukkeja sillai suomuksittain joen rannalle ja keskellä sitten uitettii. Sitä sanottii otvitukseks. Mutta sitten pit kiirettä, jos meinas syntyä suma suvantoon tai ruuhka koskeen, sillä sen purku ei aina ollu heleppoa. Kerran jouvuttii Matkuksen mutkassa räjäyttämäänki, niin että tukit lenteli, että vaarallistakin se oli, Niilo Sivén tunnustaa.

– Yhen kerran minäkin molskahin oikein kunnolla, kun menin purkamaan, ja huusin vaan toisille, että ottakaa minun keksi kiinni. Ja niin sitä mentiin tukkien mukana!

Päijänteellä puut taas kerättiin lauttoihin. Koko lahti saattoi olla täynnä tukkeja, sillä otti aikansa, ennen kuin eri yhtiöitten tukit oli lajiteltu. Leimakirveellä oli lyöty yhtiön leima tukkiin, näin ne pystyttiin tunnistamaan. Uittoyhdistyksellä oli jokisuussa nippukone, jolla puut voitiin niputtaa, tai ne koottiin puominlenkeillä yhdistettyjen tukkien ympäröimiin rinkilauttoihin hinaajien vietäviksi.

Kun tiet alkoivat parantua ja saatiin autoja ja traktoreita kuljetukseen, uitto Rutajoella väheni ja loppui 1952. Alkoi Rutalahden pudotuspaikan eli Varvin kulta-aika ja puut kulkivat pyörillä Päijänteen uitoille. Lahden toisella puolen oli lisäksi kolme pienempää pudotuspaikkaa.

– Keväiset uitot piti Rutajoen rannat puhtaina, kun tukit niitä kolus ja iso väkimäärä kuluki ees taas. Oli hyvät polut joen kahta puolen. Harva Koskikaran kierrosta nyt kulukeva aavistaa, mitä kaikkea siinä joella on tapahtunu ja mitä kaikkea se on nähny. Tuntu, että kaikkihan se tapahtu Rutalahessa, kun osu vielä se Puukemian aikakin siihen. Ne ol muut semmoisia sivupaikkoja, Niilo Sivén kertaa pilke silmäkulmassa.

– Mutta nyt se aika ellää ennää meiän muistoissa, jotka oltiin siellä mukana.

Leila Backman

Tukkien uittoa Rutajoessa Jussilan saunan kohdalla 1930-luvulla, vasemmalla myllyt ohittanut uittoränni, jota pitkin puut ovat kerääntyneet suvantoon ja uittomiehet kekseineen ovat valmiina auttamaan niitä kohti Päijännettä. Kuva: Thomas Braunin kokoelma.

 

Vuodelta 1932 olevassa kuvassa Niilo Riipinen ystävineen on kalassa Myllykoskella, vasemmalla myllypato, oikealla uittoränni. Kuva: Leivonmäen kuva-arkisto.